Juhlahumua

Tänä kesänä olemme talliporukkamme kesken päässeet viettämään jo yhdet häät, ja tänään vuorossa oli rippijuhlat. Kuten tästä voi jo päätellä, tallilla on tullut ystävystyttyä hyvin eri-ikäisten ihmisten kanssa!

Aamu alkoi synkissä merkeissä, sillä taivaalle kerääntyneet tummat pilvet ja raju tuuli enteilivät mielestäni hirmumyrskyä. Kerrankin Suomen sää kuitenkin yllätti positiivisesti, sillä heti konfirmaation jälkeen aurinko alkoi paistaa! Itse en ollut mukana kirkossa, sillä olin luvannut mennä ottamaan juhlakalusta kuvia laitumelle hänen hevosensa kanssa. Tehtäviini kuului siis paitsi valokuvaus myös hevosen puunaaminen ja suitsiminen. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ollut. Samppa-ruuna ei nimittäin ollut tippaakaan yhteistyöhaluinen, vaan juoksi karkuun ympäri laidunta. Sen laidunkaveri, vanha ja viisas lämppäriruuna sen sijaan olisi ollut todellinen linssilude. Hetken jo mietin, pitäisikö kaviokasta vaihtaa, mutta juuri ennen kuin kuvattava saapui laitumelle, sain napattua arabin otsatukasta sen verran kiinni, että sain ohjat pujotettua kaulalle. Erävoitto minulle!
Juhlat olivat todella onnistuneet. Hieman kaihoisana seurasin vierestä, miten kaunis menninkäistyttö oli koko päivän ansaitusti huomion keskipisteenä. Iloa, naurua, lämpimiä halauksia. Ja hetkittäin siinä kaikessa juhlahumussa huomasin muistelevani omaa suurta päivääni vuosia aiemmin. Miten etukäteen stressasinkaan korkokengissä kävelyä ja sitä, riittäisikö ruokaa varmasti kaikille. Muistan olleeni innoissani juhlapäivästä, mutten itse halunnut olla juhlinnan keskiössä.

Ylioppilasjuhlia kaipaan vielä enemmän. Silloin tunsin helpotusta ensimmäistä kertaa lähes vuoteen. Pitkästä aikaa oli helppo hengittää. Muistan auringon, hiuslakan tuoksun, kirkkaanväriset kukat takapihan kukkapenkeissä ja helpottavan tunteen siitä, etten ollut yksin. Hetken aikaa minulla oli kaikki.

Luin pari viikkoa sitten haastattelun, jossa kysyttiin joltain vanhemmalta naiselta, katuiko hän jotain elämässään. Nainen vastasi kieltävästi. Hän sanoi tehneensä kaikki ratkaisunsa silloin parhaalla katsomallaan tavalla. Naisen kommentti on jäänyt mieleeni. Ehkä siksi, että olen maailman pahin jossittelija. Ajatukseni pyörivät loputonta ympyrää, kun mietin, olisinko ehkä voinut tehdä jotain toisin. Entä jos… Mutta kuten haastattelun nainen, olen minäkin pyrkinyt tekemään kaikki ratkaisut parhaalla mahdollisella tavalla. Silloin ne ovat tuntuneet oikeilta. Miksi sitten jossittelen?

Ystäväni ovat sanoneet, että kestän huonosti tiedottomuutta. Minun pitäisi aina tietää, mitä tapahtuu. Tänään, huomenna, vuoden päästä. Ja jos en tiedä, huolestun heti. Haluaisin oppia huolettomammaksi. Sellaiseksi, joka antaa asioiden vain tapahtua ilman sen kummempaa pohdiskelua. Kuka tietää, ehkä minusta vielä tulee sellainen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s