Metallikori

Eksyin tänään Kodin 1:een. Kauppaan, jota ei kohta enää ole. Olin pitkään sitä mieltä, etten mene käymään Anttilan tai Kodin Ykkösen raunioilla, mutta jostain kumman syystä löysin itseni tänään katselemasta lohdutonta näkyä: tyhjiä hyllyjä silmän kantamattomiin. Enää ei ollut jäljellä juuri mitään, mutta paikalla oli silti paljon ihmisiä. Kaikkialla oli kuitenkin täysin hiljaista. Kukaan ei huhuillut perheenjäsentensä perään, saati hihkunut halpojen hintojen tai täydellisten löytöjen takia. Tunnelma oli apea. Kun astelin ostokseni kanssa kassalle, olisin halunnut sanoa myyjälle jotain. Pahoitella. Pyytää anteeksi. Mutta myyjän ilmeen nähdessäni tajusin, ettei sanomisillani olisi ollut mitään väliä. Ei enää.

Löysin itselleni siis metallikorin. Olen haaveillut sellaisesta jo jonkin aikaa, mutta kuitenkin lykännyt sen ostamista aina vaan myöhemmäksi. Tiesin, että Kodin Ykkösestä löytyisi juuri sopiva yksilö, joten päätin tänään käydä katsomassa, olisiko niitä enää jäljellä. Olihan niitä, muutama kappale muuten täysin tyhjässä hyllykössä. Olen onnellinen, että ehdin saada korini. Ja konkreettisen muiston Kodin Ykkösestä.
Kaikessa haikeudessani rupesin pohtimaan omaa suhdettani Kodin Ykköseen ja Anttilaan. Kodin Ykkösen olen löytänyt vasta aikuisiällä, Turkuun muuttaessani. Vaikkei se mikään vakiokauppani ole koskaan ollutkaan, olen vuosien aikana tehnyt sieltä useita pieniä kivoja sisustuslöytöjä – sekä itselle että ystävilleni. Anttilaan sen sijaan liittyy paljon vahvempia muistoja. Muistan, miten pikkutyttönä oli aina parasta, jos lähdimme perheen kanssa Anttilaan: siihen maailman isoimpaan kauppaan, josta löytyi ihan kaikkea – ja vähän enemmänkin. Kun sitten sain ajokortin, suuntasimme silloisen poikaystäväni ja pikkusiskoni kanssa Salon Anttilaan. Kyllä vain. Muistan, miten pengoimme dvd- ja levyhyllyjä ja halusimme ostaa edes jotain, kun olimme sinne asti ajaneet. Samalla reissulla eksyimme sokkeloiseen parkkihalliin ja naarmutimme auton kylkeä poistuessamme parkkihallin ahtaasta suuaukosta.

Nyt tuntuukin hassulta ajatella, että ei enää ikinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s