Itse

Kun muutama vuosi sitten erosin silloisesta pitkäaikaisesta poikaystävästäni muistan, miten yksinäisyys ja ikävä iskivät kasvoille välillä kaksin käsin. Yksinäisyys ei vaaninut videovuokraamon hyllyjen välissä tai sohvan takana iltaisin. Ei. Muistan, miten autoni hajosi, kun olin lähdössä joulunviettoon Lohjalle. Seisoin yksin lumisateessa koira kainalossani ja itkin. Itkin, koska en osannut enää mitään. Itkin, koska olin tarrautunut liikaa johonkin toiseen. Olin luottanut, että joku toinen hoitaa ja pelastaa, jos tulee jotain. Mutta silloin, eikä koskaan myöhemminkään se joku enää ollut siinä. Oli pärjättävä yksin.

Muistan, miten opettelin silloin elämään ja ennen kaikkea selviytymään yksin. Oli aloitettava ihan pienistä asioista, kuten lamppujen vaihdosta ja lipaston maalaamisesta. Hieman myöhemmin osasin jo käyttää porakonetta ja ruohonleikkuriakin.

Ja vaikka silloin siellä lumisateessa seistessäni lupasin itselleni, etten enää koskaan halua tarrautua keneenkään toiseen, huomasin tänään, että olen lipsunut päätöksessäni. Salakavalasti juttu on mennyt taas niin, että on minun hommat ja sinun hommat. Minä pyykkään ja pyyhin pölyt, toinen vaihtaa lamput, imuroi ja korjailee pesu- ja tietokoneet.

Niinpä tänään, kun puhelimeni lakkasi toimimasta, olin taas ihan hukassa. Toinen ei ollutkaan heti siinä pelastamassa, vaan kehotti pärjäämään itse. Ja hetkeksi palasin taas parin vuoden takaiseen ja olin varma, etten pärjäisi. Mutta pärjäsin minä. Sitten lopulta. Ja voi, miten ylpeä itsestäni olinkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s