On ikävä suuri ja loputon

118
”Taas valo viiltää taivaanrantaa,
se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa.”

Lauantaina hyvästelimme rakkaan mummoni haudan lepoon. En vieläkään oikein ymmärrä, ettei hän ole enää täällä. Kukaan meistä ei taida ymmärtää. Kaikki kävi niin äkkiä, yllättäen. Joskus kuolemaan osaa varautua. Joskus sitä jopa odottaa. Että pääsisi kaikesta kivusta ja kärsimyksestä. Mummomme kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen. Oli muistisairautta ja harvenevaa tukkaa. Mutta oli myös paljon rakkautta ja elinvoimaa. Piti olla vielä päiviä, vuosiakin edessä. Nyt emme saaneet sanoa hyvästejä. Emme kertoa, miten paljon rakastimme. Tuli vain ikiuni ja loputon kaipaus.

Tuntuu oudolta ajatella, että ei enää ikinä. Huomaan jo nyt kaipaavani perunakukon ja riisivellin tuoksua. Seinäkellon unettavan tasaista tikitystä. Mummon papiljotteja ja mansikkamaitoa. Kaipaan sitä läsnäoloa. Ei ollut puhelimia eikä tietokoneita. Vain se hetki. Ja loputon määrä rakkautta. Kaipaan mummon pehmeitä käsiä ja lämmintä syliä. Sitä, miten hän jaksoi aina olla niin positiivinen. Kaikki järjestyy kyllä. Ikävöin yhteisiä pilkkiretkiämme isovanhempieni kanssa. Haluaisin vielä kerran nähdä mummon ja ukin vilkuttamassa kuistilla lähtiessämme. Haluaisin tietää, että vielä näemme. Että vielä tulee lämpimiä kesäpäiviä mökillämme. Että edes vielä kerran paistaisimme muurinpohjalettuja ja hakisimme järvestä vettä saunaa varten.

En tiedä, onko olemassa mitään kamalampaa kuin perheenjäsenten surun näkeminen. Sydämeeni sattui niin paljon, kun näin isäni itkevän. Isäni, joka ei koskaan itke. Ja vaikkei suruja saisi koskaan verrata keskenään, siinä hetkessä, kun isäni hyvästeli omaa äitiään, oma suruni tuntui todella pieneltä. Hetken ajattelin, että tästä emme enää selviä. Että miksi kaikkien kauheuksien jälkeen joudumme kokemaan vielä tämän. Että eikö mikään riitä.

”Sen järjellä me ymmärrämme,
toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme,
ei tahtois sitä käsittää.”

Viime päivinä olen miettinyt, mitä kaikkea olisin halunnut ehtiä kysymään mummoltani. Olisin halunnut tietää, miten hän pystyi huolehtimaan sekä kuudesta lapsesta, monesta koirasta että kodista – kaikista samaan aikaan. Miten hän onnistui jossain sellaisessa, kun itselläni on vaikeuksia saman päivän aikana hoitaa sekä koulu- että työhommia? Olisin halunnut kuulla, miten suuresta surusta pääsee yli – vai pääseekö. Ja tärkeimpänä, mikä oli heidän pitkän avioliittonsa salaisuus. Avioliiton, jonka lopulta erotti vain kuolema. Yli kuusikymmentä vuotta naimisissa, sitäkin kauemmin yhdessä. Mitä sellaista heillä oli, mikä meiltä niin monelta nuoremmalta puuttuu? Miksi nykyään niin harvoin voi sanoa löytäneensä ihmisen, jonka kanssa kasvoi yhdessä ja ennen kaikkea yhteen?

Hautajaisten lähestyessä huomasin myös miettiväni yhä useammin sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei pitäisi, sillä pää menee vain entistä enemmän pyörälle ja alkaa ahdistaa, kun ei saa vastausta mistään. Haluan ajatella, että kuoleman jälkeen on jotain. Että jotenkin, jossakin me vielä tapaamme. Minun on pakko. Koska se auttaa minua selviytymään. Sitten joskus.

”Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin.”

IMG_0048

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s