Voi minun Turkuni…

_DSC5468.jpg
Sydämeen sattuu pahasti.

Perjantai. Olimme juuri lähdössä poikaystäväni kanssa keskustaan pyörimään, kun puhelimeni piippasi. Mietin hetken, jaksanko kaivaa kännykkää ahtaasta laukustani, jonne olin sen hetkeä aiemmin survonut. Jos se olisi jotain tärkeää, minulle kyllä soitettaisiin.

”Torilla puukotettu ihmisiä???” luki uusimmassa viestissä. Oli pakko varmistaa, että puhuttiin tästä kaupungista, meidän pienestä Turustamme. Yhtäkkiä kaikki halusivat tietää, että olen kunnossa. Sain muutamien kymmenien minuuttien ajan niin paljon viestejä tapahtumien oletetusta kulusta sekä monia kuvia ja videoita tapahtumapaikalta, että pääni oli aivan sekaisin. Tärisin. Kiukku ja pelko ottivat vallan.

Emme lähteneet kaupungille. Vedimme verhot ikkunoihin ja käperryimme sohvalle. Luimme viestejä ja selasimme uutisia samalla kun yritimme ymmärtää, mitä tapahtui. Terroristit, useat tekijät, pommiuhka, puukotukset… Milloin Myllyssä tai Skanssissa oltiin hyökätty tai rautatieasemalla viilletty kurkkuja auki. Sen verran saimme viesteistä ja uutisista selvää, että ainakin Kauppatorilla ja Puutorilla on tapahtunut hirveitä.

Jossain vaiheessa tilanne alkoi rauhoittua. Puhelin ei enää piipannut koko aikaa, ja tiedotustilaisuuksien myötä saatiin yhä enemmän ja enemmän faktatietoa. Suututti, että muutenkin jo ihan liian vakavaa juttua paisuteltiin eri sosiaalisen median kanavia kiertävissä viesteissä.

Illan jo pimetessä uskalsimme viimein lähteä koiran kanssa ulos lenkille. Siinä vaiheessa viranomaiset olivat jo kertoneet, ettei vaaraa enää ole. Silti meitä pelotti. Ja ei, emme voineet sille mitään, että vaistonvaraisesti katseemme kiersi autioita teitä. Seuraako tuo auto meitä? Näyttääkö tuo kävelijä tuolla epäilyttävältä? Aivomme tekivät niin lujaa ylitöitä, ettei sanoille ollut enää sijaa, vaan tallustimme hiljaisina eteenpäin. Koko lenkin aikana törmäsimme kolmeen muuhun ulkoilijaan. Perjantaina. Turussa. Ja heidänkin päänsä kääntyilivät ihan liikaa. Hekin pelkäsivät.

_DSC5466

Tänään kävimme perheeni kanssa brunssilla täällä Turussa. Vielä eilen olin varma, ettemme menisi. Koska vaikka tiesin, ettei pelolle saisi antaa valtaa, minua pelotti silti. Turku ei tuntunut enää samalla tavalla kotoisalta ja turvalliselta kuin miltä se oli tuntunut vielä reilu vuorokausi aiemmin. Yhtäkkiä tuli olo, etten tuntenut kaupunkia tai sen asukkaita yhtään.

Mutta me kuitenkin menimme, perheenä. Kiitos äitini, joka jaksoi pysyä positiivisena ja järkevänä kaiken kauheuden keskellä ja toistella, että elämän pitää jatkua. Oli ihanaa nähdä, miten Kolmanteen Linjaan (Linnankatu 88) tuli meidän lisäksi niin moni muukin. Tunnelma oli hiljainen. Ilmassa oli surua, mutta katseiden kohdatessa vieraiden ihmisten silmistä paistoi myös empatia. Ja se, jos mikä tuntui lohdulliselta. Emme olleet yksin. Tämä kosketti niin montaa muutakin.

Illalla kotona iski kuitenkin uutisahdistus. Olin katsonut reilun vuorokauden aikana monet uutiset ja tiedotustilaisuudet, lukenut artikkeleja ja hurjia facebook-kommentteja. Olin nähnyt videoita, joita en olisi halunnut nähdä ja jotka tulivat viime yönä uniin asti. Illalla tuli tunne, että nyt riittää. En jaksanut lukea enää yhtään rasistista kommenttia tai kuulla arvioita siitä, miten tämä kaikki olisi vasta alkua jollekin paljon suuremmalle ja pahemmalle.

Niinpä me sitten lähdimme tallustamaan keskustaan. Siellä oli yllättävän normaali ja rauhallinen tunnelma. Ihmisiä tuli ja meni, ravintoloista kuului pitkästä aikaa jopa naurua ja jokirannassa istuttiin isoissa porukoissa. Aivan niin kuin ennenkin.

Kyllä tästäkin selvitään. Meidän on pakko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s