Metallikori

Eksyin tänään Kodin 1:een. Kauppaan, jota ei kohta enää ole. Olin pitkään sitä mieltä, etten mene käymään Anttilan tai Kodin Ykkösen raunioilla, mutta jostain kumman syystä löysin itseni tänään katselemasta lohdutonta näkyä: tyhjiä hyllyjä silmän kantamattomiin. Enää ei ollut jäljellä juuri mitään, mutta paikalla oli silti paljon ihmisiä. Kaikkialla oli kuitenkin täysin hiljaista. Kukaan ei huhuillut perheenjäsentensä perään, saati hihkunut halpojen hintojen tai täydellisten löytöjen takia. Tunnelma oli apea. Kun astelin ostokseni kanssa kassalle, olisin halunnut sanoa myyjälle jotain. Pahoitella. Pyytää anteeksi. Mutta myyjän ilmeen nähdessäni tajusin, ettei sanomisillani olisi ollut mitään väliä. Ei enää.

Löysin itselleni siis metallikorin. Olen haaveillut sellaisesta jo jonkin aikaa, mutta kuitenkin lykännyt sen ostamista aina vaan myöhemmäksi. Tiesin, että Kodin Ykkösestä löytyisi juuri sopiva yksilö, joten päätin tänään käydä katsomassa, olisiko niitä enää jäljellä. Olihan niitä, muutama kappale muuten täysin tyhjässä hyllykössä. Olen onnellinen, että ehdin saada korini. Ja konkreettisen muiston Kodin Ykkösestä.
Kaikessa haikeudessani rupesin pohtimaan omaa suhdettani Kodin Ykköseen ja Anttilaan. Kodin Ykkösen olen löytänyt vasta aikuisiällä, Turkuun muuttaessani. Vaikkei se mikään vakiokauppani ole koskaan ollutkaan, olen vuosien aikana tehnyt sieltä useita pieniä kivoja sisustuslöytöjä – sekä itselle että ystävilleni. Anttilaan sen sijaan liittyy paljon vahvempia muistoja. Muistan, miten pikkutyttönä oli aina parasta, jos lähdimme perheen kanssa Anttilaan: siihen maailman isoimpaan kauppaan, josta löytyi ihan kaikkea – ja vähän enemmänkin. Kun sitten sain ajokortin, suuntasimme silloisen poikaystäväni ja pikkusiskoni kanssa Salon Anttilaan. Kyllä vain. Muistan, miten pengoimme dvd- ja levyhyllyjä ja halusimme ostaa edes jotain, kun olimme sinne asti ajaneet. Samalla reissulla eksyimme sokkeloiseen parkkihalliin ja naarmutimme auton kylkeä poistuessamme parkkihallin ahtaasta suuaukosta.

Nyt tuntuukin hassulta ajatella, että ei enää ikinä.

Yksityiskohtia

Valkoinen ja pelkistetty olivat pari vuotta sitten sanat, jotka kuvasivat parhaiten sisustustyyliäni. Kaksioni oli lattiasta kattoon valkoinen eikä missään näkynyt mitään ylimääräistä, kuten valokuvia tai koriste-esineitä. Jälkeenpäin mietittynä adjektiivijonon jatkoksi olisivat sopineet myös kylmä ja persoonaton. Koska sellainenhan se oli. Kuka tahansa olisi voinut asua siellä. Mikään osa kodistani ei kertonut, että siellä asuu nainen. Tai opiskelija. Tai yhtään mitään muutakaan.

Rakastan edelleen vaaleita sävyjä, mutta haluan, että koti on asutun näköinen. Lämmin ja kutsuva. Muistan, miten alkuaikoina sain vilunväristyksiä kolmiomme tummasta puulattiasta ja harmaasta tehosteseinästä. Kaikki näytti muka liian synkältä ja tunkkaiselta. Nyt olen kuitenkin tottunut ja aika paljonkin ihastunut. Toki pöly ynnä muut näkyvät tummasta lattiasta paremmin kuin vaaleasta, mutta tuleepahan tartuttua imurinvarteen useammin. Ja kieltämättä, tumma lattia luo kaivattua kodikkuutta ja lämpöä.

Tumman lattian lisäksi olen oppinut arvostamaan kotien pieniä yksityiskohtia. Olen edelleen melko nirso, mutta sitten joskus sattuu niin, että löytää jotain äärettömän söpöä. Niin kävi Tallinnassa. Olin jo jättämässä tämän hyllylle, mutta ulko-ovella tein täyskäännöksen. Onneksi.img_3215Olen myös huvittavan innoissani tarjottimestamme. Kaikki nämä vuodet olen pitänyt tarjottimia hieman turhana keksintönä. Mielipiteeni saattoi toki johtua siitä, että söin aina vain ruokapöydän ääressä eikä ruokia tai ruokailuvälineitä koskaan tarvinnut kuljettaa sen pidemmälle. Edelleenkin nautin ruokani toki mieluiten ruokapöydän ääressä, mutta olen keksinyt tarjottimelle muita käyttötarkoituksia. Säilytän siinä hedelmiä, kuljetan tee- ja kahvikuppeja parvekkeelle, kasaan siihen kiireessä lukematta jääneet lehdet ja muun postin…img_3216

Kaapin paikka

Eilen oli hyvä päivä. Kävimme poikaystäväni kanssa muuten vaan kiertelemässä muutamia lähialueen huonekaluliikkeitä. Sivusilmällä vilkuilimme, jos löytäisimme kaapin kylpyhuoneeseen. Olemme varmasti puoli vuotta puhuneet siitä, että haluaisimme kylpyhuoneeseen kaapin, jossa voisi säilyttää pyyhkeitä ja pyykinpesuaineita. Emme kuitenkaan ole olleet valmiita uhraamaan kaappiin montaakaan satasta, joten asia on jäänyt vain haaveilun tasolle. Kunnes eilen, ihan sattumalta, törmäsimme Ikean poistonurkassa kaappiin. Meidän kaappiimme. Ja se oli menoa!
kaappi1
Olimme jälleen hieman uhkarohkeita ja ostimme (tai no, poikaystäväni osti, kiitos!) kaapin ilman sen kummempia mittailuja. Erityisen jännittävän tästä teki se, että nurkka, johon olimme kaappia suunnitelleet, on todella kapea. Hyvä tuurimme kuitenkin jatkui, sillä kaappi on aivan täydellisen kokoinen – kuin mittatilaustyönä tehty! Lisäksi se mahduttaa sisäänsä kaikki pyyhkeemme ja pesuaineemme. Pelkäsin myös, että kylpyhuone jäisi ahtaan näköiseksi, mutta mitä vielä! Tilaa on edelleen todella paljon. Nyt vain ei tarvitse tassutella märin jaloin aina vaatehuoneeseen asti, kun tajuaa kesken suihkun unohtaneensa ottaa uuden pyyhkeen…
kaappi2