Kuurin kynnäs

_DSC5214
Liettuan karttaa tutkaillessamme huomasimme maan länsiosassa pitkän maakaistaleen, jonka toinen puoli kuului Venäjälle, toinen Liettualle. Mielenkiintomme heräsi heti, ja pienen googlettelun jälkeen saimme selville, että tuolta maakaistaleella löytyisi myös Kuurin kynnäs, joka on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. Päätimme siis lähteä valloittamaan tätä maakaistaletta, maksoi mitä maksoi.

Pohjustukseksi täytyy sanoa, että Klaipéda on Liettuan suosituin lomakohde ja maan kolmanneksi suurin kaupunki. Siellä on ruuhkaisaa aamusta iltaan ja siellä osataan myös rahastaa. Noin parinsadan metrin pituinen lauttamatka Klaipédasta kynnäälle maksoi 11,50 euroa. Tämän lisäksi joutuu vielä maksamaan 20 euron suuruisen summan päästäkseen ajamaan varsinaisen kansallispuiston alueelle. Tämä ”tietulli” on ilmeisesti melko uusi keksintö, sillä muutama vuosi sitten ainoa maksu oli tuo lauttamaksu (, joka sekin oli huomattavasti nykyistä halvempi). Pakko myöntää, että maksettuamme 20 euroa kiukkuisen näköiselle venäläisnaiselle epäilimme, kannattiko ihan oikeasti maksaa noin paljon päästäkseen katsomaan hiekkaa…

Kannatti. Siitä ei pääse mihinkään.

IMG_5160
_DSC5153.jpg
IMG_5159

Ennen Kuurin kynnääseen tutustumista ajoimme Nidaan, joka on suloinen kalastajakylä aivan Venäjän rajan tuntumassa. Sieltä löytyy suloisia puutaloja, kauniita värejä ja vanhanaikaista, pysähtynyttä tunnelmaa. Saapuessamme satama-alueella olikin käynnissä jonkinlaiset vanhanajan markkinat.

Turisteja oli paljon, mikä tuntui hassulta, sillä lähes koko reissumme ajan olimme saaneet olla melko rauhassa. Emme viipyneet kauaa Nidan ihmisvilinässä, sillä olemattomien parkkipaikkojen metsästys (ja melko hintavien parkkimaksu-ilmoitusten katselu) alkoi ärsyttää. Liikkeellä oli myös yllättävän paljon poliiseja, joten ihan mihin tahansa emme viitsineet kilpuriamme jättää…
_DSC5163
IMG_5170
IMG_5168
Pysähdyimme kuitenkin Nidan rannalle, sillä halusimme molemmat päästä uimaan. Merivesi oli yllättävän lämmintä (, vaikka tähän asti olin ollut aina sitä mieltä, ettei merivesi koskaan voi olla tarpeeksi lämmintä) järkyttävästä tuulesta huolimatta. Tuulen takia rantavahdit eivät päästäneet meitä kovin pitkälle uimaan. Meidän tulisi kuulemma joko maksaa kelluntavyöstä tai sitten saisimme tyytyä hieman matalampaan veteen. Matala vesi tarkoitti tässä tapauksessa sellaista ”juuri ja juuri yltää varpaat pohjaan” -syvyyttä. Emme vuokranneet kelluntavöitä.

Ihmeeksemme ranta oli melko rauhallinen. Muutamia turisteja toki oli, mutta ei onneksi mitään järkyttävää ruuhkaa. Hetken vedessä pulikoituamme ja armottomassa tuulessa kuivateltuamme päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, sillä emme olleet ihan varmoja, miten paljon aikaa meidän tulisi varata kynnäiden tutkailuun.
_DSC5195
_DSC5209
Löysimme oikeaan paikkaan hieman puolivahingossa. Pysähdyimme vain tienvarteen, jossa oli paljon muitakin autoja. Ensin luulimme, että kyseessä oli joku pyöräilijöiden tankkauspiste, sillä vettä myytiin ryöstöhintaan muutaman maasturin takakontista… Tarkempi tutkailu kuitenkin osoitti, että olimme oikeassa paikassa. Männikön reunasta nimittäin löytyi pieni kioski (, jota luulimme ensin vessaksi), josta pystyi ostamaan kahden euron lipun, jolla pääsi jatkamaan matkaa Kuurin kynnäälle.

Ensin matkaa taitettiin tuollaisen laudoituksen päällä. Kaikkialla oli kaunista, aurinko paistoi ja tuuli lennätti hiekkaa. Muutaman sadan metrin päästä laudoitus kuitenkin loppui ja loppumatka taitettiin hiekassa tarpoen. Koko matka näköalapaikalle on myös ylämäkeä, joten kaikkein huonokuntoisemmille en voi tätä kokemusta suositella. Muutamat turistit luovuttivatkin kesken kaiken kääntyen takaisin, kun jalka ei enää noussutkaan loputtomassa hiekkameressä…
IMG_5181
IMG_5183
IMG_5185
IMG_5206.jpg
IMG_5200
Kun sitten lopulta pääsimme näköalapaikalle henkemme meinasi salpautua paitsi kiipeämisen myös kauniiden näköalojen takia. Meri siinsi molemmissa suunnissa ja tuntui virkistävältä nähdä havupuita (ja ylipäätään vihreää) kaiken sen aavikon jälkeen.

Aikamme maisemia ihasteltuamme lähdimme laskeutumaan takaisin autolle. Askel oli kevyt alamäkeen ja matka taittui nopeasti. Tuntui hassulta, että hetkeä sitten olimme läähättäneet kuin eläimet matkalla näköalapaikalle.
IMG_5196

_DSC5180

Ristikukkula

IMG_4917
IMG_4925
IMG_4924
_DSC4892
Jo roadtrippiä suunnitellessamme sovimme, että Liettuassa pysähdytään Ristikukkulalla Šiauliaissa (Jurgaičių, Meškuičių). Ja olihan se todellakin näkemisen arvoinen paikka! Ilta-auringossa paikka oli paitsi rauhallinen myös todella tunnelmallinen. Ristejä ja pyhimyksenkuvia sekä rukousnauhoja oli kaikkialla, kaikista mahdollisista materiaaleista valmistettuina. Paikalla olevat muutamat turistit tekivät ristinmerkkejä, puristivat Raamattuja käsissään ja suutelivat rukousnauhoja. Kukaan ei puhunut mitään. Hiljaisuuden rikkoi vain tuulikellojen ääni, joka loi paikkaan aavemaista tunnelmaa…

_DSC4895

IMG_4919

_DSC4921

Neuvostoaikana Ristikukkula on tuhottu peräti neljään kertaan: ristejä on poltettu ja ajettu kumoon maansiirtotraktoreilla. Jostain muistan lukeneeni, että jopa koko kukkula on kertaalleen tuhottu ja tasoitettu. Kaikesta tästä huolimatta sinnikkäät liettualaiset vain jatkoivat kerta toisensa jälkeen ristien pystyttämistä.

Alun perin ristejä on pystytetty neuvostoaikana kadonneiden ja kuolleiden muistoksi, mutta nykyään ristejä tuovat kaikenlaiset kulkijat, liettualaisista turisteihin. Ihmettelimmekin ääneen, miten kaikkein suurimpien ristien kuljetus ja pystytys ovat edes onnistuneet. Muun muassa australialaiset ja jenkit olivat tuoneet kukkulalle muutaman todella suuren puuristin. Niitä katsellessa tunsi itsensä jälleen kerran hyvin pieneksi.

Kuten edelliselläkään kerralla Virossa, meillä ei taaskaan ollut omaa ristiä tai edes rukousnauhaa mukana… Täytyy toivoa, että elämä olisi silti meille molemmille suotuisa jatkossakin.

IMG_4940

Lopuksi vielä vinkki kaikille Ristikukkulalle matkaaville: tien vieressä on maksullinen pysäköinti, mutta auton voi myös jättää joko tien varteen parkkipaikan viereen tai sitten autolla voi ajaa lähes kukkulalle asti. En tiedä, miten hyväksyttyä tämä on, mutta ainakin meidän vierailumme aikana autoja tosiaan oli enemmän pientareilla kuin varsinaisella parkkipaikalla…

IMG_4943

Havaintoja Virosta

_DSC4761– Viron asiakaspalvelusta olen tainnutkin mainita täällä blogin puolella jo aiemmin. Kuvailisin sitä lähinnä sanoilla olematon ja uskomaton. Monesti kassalla huomasin olevani tilanteessa, jossa jouduin lähes pyytelemään myyjältä anteeksi, että olin tullut pilaamaan hänen päivänsä. Ostoksia heiteltiin, kuitteja paiskottiin (tai jätettiin kokonaan antamatta) ja myyjä usein ehti livahtaa paikalta ennen kuin sain ensimmäisiä ostoksia laitettua kassiin…

– Suomessa lähimaksuraja taitaa olla 25 euroa. Virossa summa on huomattavasti pienempi, nimittäin 10 euroa. Monta kertaa yritin maksaa parinkymmenen euron ostokseni lähimaksulla, mutta eihän siitä mitään tullut… Ja edellistä kohtaa sivuten, kovin ymmärtäväistä asiakaspalvelua ei tietenkään ollut näissä tilanteissa odotettavissa.

_DSC4781

– Virossa juuri ajokortin saaneet joutuvat liimaamaan autoonsa (/käyttämäänsä autoon) tarran, jossa valkoisella pohjalla on vihreä vaahteranlehti. Tarra liimataan sekä auton etu- että takaosaan, ja se toimii muille autoilijoille merkkinä siitä, että ratissa on kokematon kuski. Uusien kuskien nopeusrajoitukset ovat myös 10 km/h matalammat kuin muilla: jos esimerkiksi moottoritiellä nopeusrajoituksena on 110 km/h, saa ”tarrallinen” kuski ajaa maksimissaan 100 km/h. Tarraa on pakko pitää kaksi vuotta inssin suorittamisen jälkeen.

– Jatketaan autoiluaiheella. Asvalttiin maalatut valkoiset neliöt kertovat turvallisen ja suositeltavan välimatkan suuruudesta. Välimatka edellä ajavaan autoon on siis täydellinen, kun olette molemmat omien autojenne kanssa tällaisten neliöiden päällä. Mainittakoon kuitenkin, että virolaiset itse käyttävät näitä turvavälejä hyväkseen harrastaessaan vaarallisia ohituksia. Niihin on hyvä kiilata, kun vastaan tuleva auto alkaa olla liian lähellä.

IMG_4885
IMG_4901
– Varmaan jokainen Virossa matkustava on ainakin joskus törmännyt uusiin, mahtipontisiin taloihin, joiden rakennus on kuitenkin selvästi jäänyt kesken. Virossa (ilmeisesti erityisesti venäläisten keskuudessa?) on tapana raken(nut)taa sellaisella all in -meiningillä. Yleensä jossain vaiheessa rahat kuitenkin loppuvat kesken ja rakennusvaihekin luonnollisesti stoppaa siihen. Taloja ei välttämättä koskaan saada valmiiksi…

_DSC4765