Ikäkriisiä vauvajuhlissa

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa kerroinkin, juhlimme ystävääni ja hänen maaliskuussa syntyvää esikoistaan lauantaina yllätysvauvajuhlissa. Harmillisesti porukastamme lähes puolet sairastui juuri ennen kutsuja, joten lopulta juhlimme melko pienellä porukalla. Hauskaa kuitenkin oli, ja onnistuimme yllättämään tulevan äidin – ainakin melkein. Epäilykset olivat kuulemma heränneet, kun mies oli aamulla pedannut sängyn ja laittanut kahvikupin suoraan astianpesukoneeseen! :D Miehet…

Ystäväni, jonka esikoista juhlimme, on kaveripiirinsä ensimmäinen odottaja. Ensimmäinen äiti. Ja vaikka me kuinka yritämme elää rinnalla, tukea ja kannustaa, ymmärsin lauantaina, että kaverini on ihan hiton yksin. Emme me lapsettomat ymmärrä synnytyksistä mitään – emmekä edes osaa asennoitua asiaan oikein. Me lähinnä kauhistelimme ja heitimme typeriä mukahauskoja vitsejä asian tiimoilta. Että miten synnytys varmaan sattuu ja miten kamalalta tuntuu, kun alapää tuhoutuu. Ja ettei meistä ainakaan olisi kakkavaipan vaihtajiksi tai koliikkivauvan hoitajiksi. Emme me kuluta iltojamme pesten lapsen vaatteita tai viikaten niitä laatikoihin. Meidän maailmamme ei ole muuttunut tai edes ole muuttumassa läheskään yhtä paljon kuin ystävämme. Tuntuu pahalta myöntää, ettei ymmärrä yhtään, mitä toinen käy tällä hetkellä läpi.
Juhlissa sitä muutenkin tajusi, miten erilaisissa elämäntilanteissa tämän ikäiset ihmiset ovatkaan. Osa viimeistelee opintojaan, osa on juuri kihlautunut. Osa taas etsii yhä sitä oikeaa tai vastaavasti suunnittelee häitä, osa on napannut itselleen ensimmäisen oman alan vakityöpaikan. Sitten on niitä, jotka yhää etsivät omaa juttuaan (tai vaihtoehtoisesti opiskelevat jo toiseen ammattiin) tai kenties seikkailevat vielä maailmalla vailla huolta huomisesta. Itse olen väliinputoaja tässäkin asiassa: suunnittelemme häitä, lopettelen opintojani ja tiedän, että pitäisi aikuistua, mutta jotenkin se tuntuu pelottavalta. Ja mitä enemmän ikää tulee mittariin sitä useammin joudun vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Joko olen valmistunut maisteriksi? Onko työpaikka tiedossa? Joko lapsisuunnitelmat ja häiden päivämäärä on lyöty lukkoon? Entä miten on asuntolainan laita? Tekisi vain mieli huutaa, että ei vielä, ei nyt. En ole valmis. Haluan vielä hetken selvitellä meriveden sotkemaa tukkaa kallioilla, upottaa varpaani hiekkaan maapallon eri kolkissa, valvoa aamuyöhön, kirjoitella korulauseita ja ajatella, että elämä on yhtä hattarapilveä eikä kesä lopu koskaan, jos aina vaan seuraa lämpimiä päiviä ja aurinkoa.

Ja kuitenkin, kun Jenni kirjoitti postauksessaan kaiken rajallisuudesta teksti iski lujaa. Postauksessa kerrottiin siitä, miten sitä yhtäkkiä herääkin siihen, ettei aikaa ole rajattomasti. Samalla kun haaveilen unettomista öistä ja tietynlaisesta vapaudesta tajuan, etten voi vain olla ja ajelehtia päämäärättömästi. Yhtäkkiä vuosia ei olekaan loputtomasti tuhlattavaksi ja vuodet tuntuvat vierivän koko ajan vauhdikkaammin eteenpäin. Kohta pitäisi tietää. Tietää, haluaako lapsia ja jos haluaa, niin kuinka monta. Ja vielä rukoilla, että toiveet toteutuvat. Täytyisi miettiä, mihin olen valmis muuttamaan työn perässä – vai olenko. Ja ylipäätään sitä, minkälainen ihminen olen, millaiseksi haluan tulla ja mitä elämältäni haluan.Nyt ajauduttiin kyllä hieman sivuraiteille, sillä tarkoitukseni oli tosiaan kirjoittaa kaverini baby showereista. Mutta jotenkin taisin herätä siellä ja aloin pohtia asioita hieman uudelta kantilta. Haluaisin kirjoittaa myös valmistumisesta ja siihen liittyvistä peloista, mutta taidan jättää sen tulevaisuuteen, ettei postaus rönsyile enää yhtään enempää…

Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta samojen asioiden kanssa painivia? Tyyppejä, joilla on (oma tai ympäristön aiheuttama) ikäkriisi parhaillaan menossa? Minkälaisia ajatuksia teidän päässä liikkuu?

Postauksen kuvista kiitokset Margelle.

Et voi rakastaa ketään ehjäksi

IMG_4095.jpgEräänä iltapäivänä viime viikolla seisoin banaanilaatikoiden kanssa ystäväni oven takana. Soitin ovikelloa, odotin oven avaamista ja mietin, että nyt minun täytyy olla meistä se vahvempi. Minun täytyy lopettaa ystäväni kaikenlaiset entä jos -ajatukset alkuunsa ja käskeä vain jatkamaan pakkaamista. Vuosi sitten ystäväni seisoivat muuttolaatikoiden kanssa oveni takana. Silloin se olin ollut minä, joka oli soittanut itkuisen puhelun. Että en jaksa enää. Että minun on päästävä pois. Heti.

Ystäväni mies ei ollut lopettanut uhkapelaamista. Ei, vaikka oli luvannut niin. Ei, vaikka hän oli saanut ystävältäni vielä yhden mahdollisuuden. Viimeisen. En voi edes kuvitella, miten pahalta tuntuu huomata, että yhteisiä, kuukausien ajan kerättyjä säästöjä ei enää ollutkaan. Ystäväni sanoi, että tyhjän tilin näkeminen oli yksi kamalimmista ja häpeällisimmistä hetkistä hänen elämässään. Pettymyksen määrää hän ei osannut edes kuvailla. Se oli musertavaa. Kaikki puheet yhteisestä tulevaisuudesta, lapsista ja omakotitalosta tuntuivat äkkiä kaukaisilta ja niin merkityksettömiltä. Kesäkuussa ei lähdettäisi etelään eikä ensi vuoden puolella huolehdittaisi yhteisestä lapsesta. Ei. Nyt piti miettiä, millä maksettaisiin takuuvuokrat ja erääntyvät laskut. Ja vaikka ystäväni sanoikin, että hänellä oli ollut pieni pelko päällä koko ajan, tapahtunut järkytti ja yllätti hänet silti. Toinen ei ollutkaan muuttunut. Taaskaan.

IMG_4082

Vuosiin on mahtunut paljon. Olen nähnyt, miten raha menee kaiken, rakkaudenkin edelle. Olen ymmärtänyt, että riippuvuus on aina riippuvuus olipa sen kohteena sitten raha tai alkoholi. Tiedän, että sairaissa suhteissa rakkaudella ei ole mitään sijaa. On vain pettymyksiä, häpeää ja hiljalleen hiipuvaa toivoa paremmasta. On kammottavaa tajuta, ettei merkitse toiselle mitään. Että toinen ei ymmärrä eikä yritäkään ymmärtää minua. Tai kun huomaa, että toinen kontrolloi kaikkea tekemistäsi: et enää ehkä halua nähdä ystäviäsi tai perhettäsi, valehtelet toisen puolesta, värittelet totuutta ja välttelet liian henkilökohtaisia kysymyksiä. On jännittävää, miten kulissien ylläpitäminen menee usein oman hyvinvoinnin edelle. Miksi on tärkeää, että kaikki luulevat meillä menevän hyvin, jos itse voin kuitenkin todella huonosti? Ja tärkeimpänä, miksi on niin vaikea lähteä.

Ketään ei voi rakastaa ehjäksi. Yksi tärkeimmistä neuvoista, jonka olen koskaan saanut. Ja nyt, hyvässä parisuhteessa ymmärrän sen. En voi pelastaa toista, jos toinen ei halua apua. Se ei ole minun tehtäväni. Voin seistä rinnalla ja tukea, mutta en voi parantua toisen puolesta. Tämän kerroin ystävällenikin. Sen tajuaminen on musertavaa. Vaikka tietää, ettei niin tapahdu, niin silti sitä haluaa uskoa, että juuri minun rakkauteni auttaa. Että juuri minä muutan ja parannan tämän ihmisen. Että meidän rakkautemme on vahvempi kuin mikään sairaus. Harvoin se kuitenkaan menee niin.

IMG_4083

Viimeaikojen tapahtumat ovat saaneet minut pohtimaan myös aikuisiän ystävyyssuhteita. On ollut ihanaa huomata, että vaikka emme näkisikään ystävieni kanssa viikoittain, he ovat silti olemassa. Voin soittaa heille epäröimättä, jos tarvitsen kuuntelijaa tai apua. Tiedän, että he ovat. Sama toimii tietenkin toisinpäin. Yksi itkuinen soitto, yksi epätoivoinen avunpyyntö, ja olen raivannut tilaa kalenteriini. Olen jo tulossa. Toinen asia, mikä korostuu erityisesti tällaisissa kriisitilanteissa on rehellisyys. Voi tuntua ikävältä sanoa toiselle, että tämä ei ole enää tervettä tai että nyt on oikea hetki päästää irti. Ystävän on osattava sanoa epämiellyttäviltäkin tuntuvia asioita. Ystävälleen on voitava olla rehellinen.

Joten, jos olet onnettomassa parisuhteessa, lähde. Jos olet sairaassa suhteessa, juokse. Koska niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, elämällä on niin paljon enemmän annettavaa. Minäkin uskalsin lähteä. En tosin heti, mutta lähdin kuitenkin. Samoin ystäväni. Ja omasta puolestani voin sanoa, että päätös oli yksi elämäni parhaimmista. Kokosin itseni kasaan ja elin. Pitkästä aikaa. Hymyilin. Nauroin enemmän kuin vuosiin. Ja mikä parasta, löysin maailman parhaimman ihmisen elämääni. Pitkästä aikaa voin nauttia terveestä suhteesta, jossa molemmat ovat tasavertaisia ja elämä helppoa. Ei ole ylimääräistä draamaa, ei epäilyjä tai huonosti nukuttuja öitä. Kun ei koko ajan tarvitse murehtia, energiaa jää ja riittää niin paljon muuhunkin.

Ja jos jostain asiasta olen varma, niin siitä, että jokainen meistä ansaitsee terveen parisuhteen, jossa on hyvä ja turvallinen olla.

On ikävä suuri ja loputon

118
”Taas valo viiltää taivaanrantaa,
se päivän yöstä erottaa.
On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa.”

Lauantaina hyvästelimme rakkaan mummoni haudan lepoon. En vieläkään oikein ymmärrä, ettei hän ole enää täällä. Kukaan meistä ei taida ymmärtää. Kaikki kävi niin äkkiä, yllättäen. Joskus kuolemaan osaa varautua. Joskus sitä jopa odottaa. Että pääsisi kaikesta kivusta ja kärsimyksestä. Mummomme kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen. Oli muistisairautta ja harvenevaa tukkaa. Mutta oli myös paljon rakkautta ja elinvoimaa. Piti olla vielä päiviä, vuosiakin edessä. Nyt emme saaneet sanoa hyvästejä. Emme kertoa, miten paljon rakastimme. Tuli vain ikiuni ja loputon kaipaus.

Tuntuu oudolta ajatella, että ei enää ikinä. Huomaan jo nyt kaipaavani perunakukon ja riisivellin tuoksua. Seinäkellon unettavan tasaista tikitystä. Mummon papiljotteja ja mansikkamaitoa. Kaipaan sitä läsnäoloa. Ei ollut puhelimia eikä tietokoneita. Vain se hetki. Ja loputon määrä rakkautta. Kaipaan mummon pehmeitä käsiä ja lämmintä syliä. Sitä, miten hän jaksoi aina olla niin positiivinen. Kaikki järjestyy kyllä. Ikävöin yhteisiä pilkkiretkiämme isovanhempieni kanssa. Haluaisin vielä kerran nähdä mummon ja ukin vilkuttamassa kuistilla lähtiessämme. Haluaisin tietää, että vielä näemme. Että vielä tulee lämpimiä kesäpäiviä mökillämme. Että edes vielä kerran paistaisimme muurinpohjalettuja ja hakisimme järvestä vettä saunaa varten.

En tiedä, onko olemassa mitään kamalampaa kuin perheenjäsenten surun näkeminen. Sydämeeni sattui niin paljon, kun näin isäni itkevän. Isäni, joka ei koskaan itke. Ja vaikkei suruja saisi koskaan verrata keskenään, siinä hetkessä, kun isäni hyvästeli omaa äitiään, oma suruni tuntui todella pieneltä. Hetken ajattelin, että tästä emme enää selviä. Että miksi kaikkien kauheuksien jälkeen joudumme kokemaan vielä tämän. Että eikö mikään riitä.

”Sen järjellä me ymmärrämme,
toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme,
ei tahtois sitä käsittää.”

Viime päivinä olen miettinyt, mitä kaikkea olisin halunnut ehtiä kysymään mummoltani. Olisin halunnut tietää, miten hän pystyi huolehtimaan sekä kuudesta lapsesta, monesta koirasta että kodista – kaikista samaan aikaan. Miten hän onnistui jossain sellaisessa, kun itselläni on vaikeuksia saman päivän aikana hoitaa sekä koulu- että työhommia? Olisin halunnut kuulla, miten suuresta surusta pääsee yli – vai pääseekö. Ja tärkeimpänä, mikä oli heidän pitkän avioliittonsa salaisuus. Avioliiton, jonka lopulta erotti vain kuolema. Yli kuusikymmentä vuotta naimisissa, sitäkin kauemmin yhdessä. Mitä sellaista heillä oli, mikä meiltä niin monelta nuoremmalta puuttuu? Miksi nykyään niin harvoin voi sanoa löytäneensä ihmisen, jonka kanssa kasvoi yhdessä ja ennen kaikkea yhteen?

Hautajaisten lähestyessä huomasin myös miettiväni yhä useammin sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei pitäisi, sillä pää menee vain entistä enemmän pyörälle ja alkaa ahdistaa, kun ei saa vastausta mistään. Haluan ajatella, että kuoleman jälkeen on jotain. Että jotenkin, jossakin me vielä tapaamme. Minun on pakko. Koska se auttaa minua selviytymään. Sitten joskus.

”Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin.”

IMG_0048