Joskus täytyy uskaltaa

IMG_4113
Työnarkomaani.
Olen aloittanut työelämän 14-vuotiaana. Siitä asti olen työskennellyt koulun ja opintojen ohella iltaisin, viikonloppuisin ja kaikki mahdolliset lomat ja pyhäpäivät. Minulla ei ole ollut lomaa yli kymmeneen vuoteen. Tai kyllä, on ollut, mutta olen silloinkin hankkinut muita töitä. Ettei vaan menisi laiskotteluksi. Olen ollut töissä kaikki vaput, juhannukset, pääsiäiset ja joulut. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa, jos olen pyytänyt vapaapäivät peräkkäin, että pääsisin edes hetkeksi reissuun. Olen ottanut lisää työvuoroja, vaikka tuntuu, että kalenteri on jo ihan täynnä.

Juttelin asiasta kavereideni ja perheeni kanssa. Kaikki sanoivat samaa. Minä olen aina ollut se, joka ei ole päässyt parhaimpiin bileisiin, festareille, synttäreille tai sukujuhliin, koska olen ollut töissä. Minun kanssani kaikki on pitänyt sopia kuukausien päähän, ja sitten sormet ristissä toivoa, etteivät työt sotke suunnitelmia.

Suorittaja. Minulle on aina ollut tärkeää menestyä hyvin koulussa ja opinnoissa. Ihan hyvä ei ole koskaan riittänyt. Ja totta kai opiskelujen ohessa tulee tehdä töitä, ettei kukaan (vähiten minä itse) pidä laiskana. Olen aikatauluttamisen mestari. Saan samaan vuorokauteen mahdutettua parit esseet, tenttiin lukemiset, kahdeksan tunnin työpäivän, koiran lenkitykset, harrastukset ja kämpän siivoamisen. Ei tarvitse olla matemaatikko tajutakseen, että kaikki edellä mainitut vievät todella paljon aikaa. Jostain on siis tingittävä. Kaikki nämä vuodet minä olen tinkinyt unesta ja kavereista, sosiaalisesta elämästä. Jollain lääkärireissulla lääkäri sanoikin minulle, että olen karsinut elämästäni kaiken kivan. Kaiken sen, joka antaa voimaa ja josta nautin. Niinhän se on.

IMG_4112
En tiedä, olenko paitsi vanhentunut myös viisastunut. Huhtikuussa tein nimittäin jotain ennenkuulumatonta. Jotain vain ja ainoastaan itseni takia. Jotain sellaista, mikä aiemmin olisi aiheuttanut vähintäänkin hermoromahduksen ja rytmihäiriöitä. Sanoin töissä, että minun on aika jatkaa matkaa. Haluan vihdoin tehdä jotain omannäköistä. Ja mennä vauhdilla eteenpäin.

Mitä seuraavaksi, moni varmaan ihmettelee. Huhtikuussa rehellinen vastaus olisi ollut en tiedä. Minulla ei ollut plan b:tä, ei seuraavaa työpaikkaa. Ystäväni kyselivät, eikö minua pelota. Pelotti. Ihan hitosti. Mutta toisaalta halusin myös uskoa siihen, että elämä kantaa. Että kyllä hyvälle tyypille löytyy aina töitä. Ja niin löytyikin. Sain tekstiviestin, jossa minulle tarjottiin työtä. Minuun otti yhteyttä henkilö, jonka en edes tiennyt etsivän työntekijää.

Huomenna aloitan uudenlaiset työt, omannäköiseni. Minulla on kutina, että tämä kesä tulee olemaan ikimuistoinen.

IMG_4115

Tenttikuplassa

IMG_4044.jpg
Tein eilen yliopistourani toiseksi viimeisen (!!) tentin.

Opiskeluvuosien aikana olen huomannut itselläni tietynlaiset ”tenttirituaalit”, jotka toistuvat vuodesta toiseen. Aloitetaan vaikka tenttikuplasta, jossa elelen noin viikon verran ennen tenttipäivää. Ennen tenttikuplailua olen yleensä lähinnä vältellyt lukemista tai tehnyt sitä kaiken muun ohessa. Tiedättehän, toisella kädellä selaan Instagramia ja toisella kääntelen tenttikirjan sivuja sopivissa väleissä. Mutta kun sitten sujahdan tähän surullisen kuuluisaan kuplaan, alkaa panikointi. Mietin tenttiä ja lukemista koko ajan. Esimerkiksi kun teen ruokaa tai olen koiran kanssa lenkillä mietin, että tämänkin ajan voisi käyttää lukemiseen. Tentti on siis mielessä ensimmäisenä aamulla ja illalla viimeisenä silmät sulkiessa – jos siis maltan lukemiseltani nukkua.

Mitä taas tulee itse tentteihin… Olen viimeisen vuoden tehnyt lähinnä kotitenttejä (kiitos Helsingin Yliopisto!) tai suorittanut kurssit esseinä. Kotitenteissä on oma tunnelmansa, siitä ei pääse mihinkään. Kieltämättä itseänikin hieman eilen huvitti oma akateemisuuteni, kun hakkasin yöpaita päällä näppäimistöä ja toisella kädellä kauhoin jäätelöä suuhuni. Mukavuus ensin, vai miten se meni… Aloitan yleensä puolisen tuntia ennen tentin alkua valmistautumisen: työpöydälle jäävät koneen lisäksi tenttikirjat, iso lasi vettä (ja jäätelöä, josta en edes erityisemmin pidä). Sitten alkaa armoton näpytys. Ja jos jossain vaiheessa tuntuu, että pää hajoaa ja kaipaa pientä paussia, on mahdollista touhuta jotain muuta (kunhan muistaa, että tenttiaikaa on vain kolme tuntia). Kun eilen esimerkiksi tarvitsin pienen breikin kirjoittamisesta, kävin kuorimassa naamani. Voi kyllä. Myös kampauksen vaihto ja lottolapun tarkastus on koettu varsin toimiviksi väliaikaitoiminnoiksi.

Tentin aikana kämpässä täytyy myös olla täysi hiljaisuus. Pakko myöntää, että säälin sekä poikaystävääni että koiraani, joiden täytyy lähes lopettaa hengittäminen siksi aikaa, kun kirjoitan vastauksia. En tiedä, mikä siinä on, mutta en siedä minkäänlaisia ulkoisia ärsykkeitä. Muuten olen kyllä mestari sulkemaan pois kaiken ylimääräisen, mutta tenttitilanteessa se ei jostain syystä meinaa onnistua. Onneksi viimeisiä tenttejä viedään, hehe.

Mutta v-a-u mikä fiilis tuleekaan, kun kaiken panostuksen jälkeen pääsee painamaan lähetä-nappia ja tentti vihdoin päättyy. Ihan huippua! Samalla myös tenttikupla puhkeaa, ja sitä alkaa taas näkemään maailman ympärillään: ulkona on kevät (tai talvi, vuorokaudenajasta riippuen), tajuat että ensimmäinen suihku ikuisuuksiin voisi tehdä ihan hyvää (paitsi itseäsi myös kanssaeläjiäsi ajatellen), mietit milloin viimeksi olet lenkittänyt tai ruokkinut koirasi (hehheh) ja huomaat myös kämppäsi räjähtäneen taas käsiin, vaikka muutamia päiviä ennen tenttiä siivosit asunnon lattiasta kattoon – koska välttelit lukemista.

Sellaisia fiiliksiä ennen ja jälkeen viestinnän tentin. Seuraavaa (ja viimeistä!) odotellessa…

Tänään

kirjat1
lmoittauduin vihdoin yliopistoon läsnäolevaksi ja kävin hakemassa lukuvuositarran opiskelijakorttiini. Syksy on oikeasti täällä. Aina palatessani kampukselle kesän jälkeen, on hauska katsella, miten uudet opiskelijat seikkailevat siellä täällä kysymysmerkkeinä. Muistan itsekin, miten ensimmäisinä yliopistopäivinä olin varma, etten koskaan tule oppimaan kaikkien rakennusten nimiä tai ikinä turvaudu akateemiseen varttiin. Luento- ja tenttisalit tuntuivat suuren suurilta, professorit pelottavan etäisiltä ja koko yliopistomaailma vaan niin kimurantilta. En väitä, että vieläkään olisin ihan perillä kaikesta. Edelleen joudun laittamaan ystävilleni viestiä kysyäkseni, missäköhän rakennuksessa tämä tietty luentosali olikaan tai missä kurssikirjastomme nyt sijaitseekaan (paitsi että käytän kurssikirjastoamme harvoin, se myös tuntuu vaihtavan sijaintiaan pari kertaa vuodessa…).

Nyt, kun käsillä on toivottavasti viimeinen vuoteni yliopistolla, olo on hieman ristiriitainen. Huomaan ajattelevani yhä useammin, että ei enää ikinä. En tule enää hakemaan lukuvuositarraa, en ilmoittaudu enää yliopistoon, en näe uusia fukseja… Haikeaa. Toisaalta taas odotan sitä, että pääsen luomaan omaa uraani, tekemään jotain uutta. En usko, että opiskeluni kokonaan lakkaavat, vaikka maisterin paperit saankin kouraan. Olen kiinnostunut niin monesta asiasta ja haluan kehittää itseäni koko ajan eteenpäin, joten varmasti ainakin avoimen yliopiston kurssit tulevat tutuiksi. Maailmassa on ihan liikaa kaikkea kiinnostavaa asiaa, joista haluan tietää enemmän.

Kuten jokaisena syksynä, lupaan tänäkin vuonna panostaa edellisvuotta enemmän opiskeluun. Tänä vuonna on pakkokin, sillä gradun kirjoittelu alkaa jo muutaman viikon päästä. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee. Luvassa on luultavasti muutamia hermoromahduksia, epätoivoa ja toivottavasti lopulta niitä kuuluisia onnenkyyneleitäkin…