Kissoja

Ennen Tallinnan reissua ehdimme vierailla tätimme luona Arabianrannassa. Ikuisena koiraihmisenä tunnettu tätimme on nyt vuosien jälkeen täysin hurahtanut kissoihin. Tarkemmin sanottuna siperiankissoihin. Ja siellä niitä vilisteli jaloissa, kolme karvaista kappaletta. En ole ennen pitänyt itseäni millään tavalla kissaihmisenä, sillä kaikki tuntemani naukujat ovat olleet kovin raapivaista sorttia. Pakko kuitenkin myöntää, että nämä koiramaiset otukset kyllä saivat sydämeni sulamaan. Erityisesti jättikolli-Onni. Oman elämänsä supermies.
kissa1
kissa2

Kuvakokeiluja

dodo2

dodo1
Saanko hihkua innosta? Ihana ihana poikaystäväni oli mennyt ostamaan minulle (hieman aikaisen) synttärilahjan, nimittäin kauan haaveilemani uuden objektiivin. Vielä on kaikki säädöt ja muut ihan hakusessa, mutta kyllä se tästä, pikkuhiljaa…

Ensimmäiseksi kuvauskohteeksi päätyi tietenkin asuntomme ehdoton tähti, Doris. Ihan täysillä mäyräneiti ei jaksanut keskittyä, sillä pehmolelu kiehtoi ihan liikaa. Kauniiden muotokuvien sijaan kamera on täynnä hampaat irveessä kohti pehmopandaa hyökkäävän petoeläimen kuvia.
dodo3

Epäonnen maanantai

laakso3
Vaikka kuinka tekisi mieli pitää blogi positiivisena paikkana ja kirjoitella ja kuvata tänne kaikkea suloista ja herkkää, vastoinkäymiset kuitenkin kuuluvat elämään. Ja tänään niitä oli sen verran paljon, etten enää tässä vaiheessa iltaa tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kyseessä ei siis ole mitään maailmaa mullistavia suuria suru-uutisia, vaan ennemminkin epäonnisia sattumia.

Kaikki alkoi siitä, ettei ystäväni päässyt tulemaan meille sovittuna ajankohtana, sillä läheisellä autotiellä oli aloitettu melko suuri tietyö. Ystäväni seisoi autoineen jonossa lähemmäs tunnin, ennen kuin pääsi tänne. Normaalisti matkaan menee tosiaan noin viisi minuuttia.

Tarkoituksenamme oli lähteä kuvaamaan Katariinanlaaksoon. Navigaattorimme ei kuitenkaan löytänyt luonnonpuistoa, vaan ohjasi meidät hautausmaalle. Vielä toisella tai kolmannellakaan yrittämällä emme löytäneet perille. Lopulta soitin poikaystävälleni, joka onneksi osasi neuvoa meidät perille asti. Noh, kun sitten pääsimme kuvauspuuhiin, alkoi kamerani valittamaan täydestä muistikortista. Koskaan ennen muistikorttini ei ole täyttynyt. Ei koskaan. Ja arvaattekin varmaan, mitä tapahtui hetki kuvien poistamisen jälkeen? Kyllä. Akku loppui. Sekin ensimmäistä kertaa ikinä.
laakso1

laakso4

laakso5
Illan kuitenkin kruunasi se, kun huomasin ajokorttini kadonneen. Kävin kävelemässä koko puolentoista tunnin lenkkimme uudestaan ja yritin samalla epätoivoisesti etsiä korttia maasta. Kyselin kaikilta vastaantulijoiltakin, mutta turhaan. Täällä sitä sitten istutaan ja mietitään, että mitäköhän seuraavaksi.
laakso9

laakso7

laakso6