Voi minun Turkuni…

_DSC5468.jpg
Sydämeen sattuu pahasti.

Perjantai. Olimme juuri lähdössä poikaystäväni kanssa keskustaan pyörimään, kun puhelimeni piippasi. Mietin hetken, jaksanko kaivaa kännykkää ahtaasta laukustani, jonne olin sen hetkeä aiemmin survonut. Jos se olisi jotain tärkeää, minulle kyllä soitettaisiin.

”Torilla puukotettu ihmisiä???” luki uusimmassa viestissä. Oli pakko varmistaa, että puhuttiin tästä kaupungista, meidän pienestä Turustamme. Yhtäkkiä kaikki halusivat tietää, että olen kunnossa. Sain muutamien kymmenien minuuttien ajan niin paljon viestejä tapahtumien oletetusta kulusta sekä monia kuvia ja videoita tapahtumapaikalta, että pääni oli aivan sekaisin. Tärisin. Kiukku ja pelko ottivat vallan.

Emme lähteneet kaupungille. Vedimme verhot ikkunoihin ja käperryimme sohvalle. Luimme viestejä ja selasimme uutisia samalla kun yritimme ymmärtää, mitä tapahtui. Terroristit, useat tekijät, pommiuhka, puukotukset… Milloin Myllyssä tai Skanssissa oltiin hyökätty tai rautatieasemalla viilletty kurkkuja auki. Sen verran saimme viesteistä ja uutisista selvää, että ainakin Kauppatorilla ja Puutorilla on tapahtunut hirveitä.

Jossain vaiheessa tilanne alkoi rauhoittua. Puhelin ei enää piipannut koko aikaa, ja tiedotustilaisuuksien myötä saatiin yhä enemmän ja enemmän faktatietoa. Suututti, että muutenkin jo ihan liian vakavaa juttua paisuteltiin eri sosiaalisen median kanavia kiertävissä viesteissä.

Illan jo pimetessä uskalsimme viimein lähteä koiran kanssa ulos lenkille. Siinä vaiheessa viranomaiset olivat jo kertoneet, ettei vaaraa enää ole. Silti meitä pelotti. Ja ei, emme voineet sille mitään, että vaistonvaraisesti katseemme kiersi autioita teitä. Seuraako tuo auto meitä? Näyttääkö tuo kävelijä tuolla epäilyttävältä? Aivomme tekivät niin lujaa ylitöitä, ettei sanoille ollut enää sijaa, vaan tallustimme hiljaisina eteenpäin. Koko lenkin aikana törmäsimme kolmeen muuhun ulkoilijaan. Perjantaina. Turussa. Ja heidänkin päänsä kääntyilivät ihan liikaa. Hekin pelkäsivät.

_DSC5466

Tänään kävimme perheeni kanssa brunssilla täällä Turussa. Vielä eilen olin varma, ettemme menisi. Koska vaikka tiesin, ettei pelolle saisi antaa valtaa, minua pelotti silti. Turku ei tuntunut enää samalla tavalla kotoisalta ja turvalliselta kuin miltä se oli tuntunut vielä reilu vuorokausi aiemmin. Yhtäkkiä tuli olo, etten tuntenut kaupunkia tai sen asukkaita yhtään.

Mutta me kuitenkin menimme, perheenä. Kiitos äitini, joka jaksoi pysyä positiivisena ja järkevänä kaiken kauheuden keskellä ja toistella, että elämän pitää jatkua. Oli ihanaa nähdä, miten Kolmanteen Linjaan (Linnankatu 88) tuli meidän lisäksi niin moni muukin. Tunnelma oli hiljainen. Ilmassa oli surua, mutta katseiden kohdatessa vieraiden ihmisten silmistä paistoi myös empatia. Ja se, jos mikä tuntui lohdulliselta. Emme olleet yksin. Tämä kosketti niin montaa muutakin.

Illalla kotona iski kuitenkin uutisahdistus. Olin katsonut reilun vuorokauden aikana monet uutiset ja tiedotustilaisuudet, lukenut artikkeleja ja hurjia facebook-kommentteja. Olin nähnyt videoita, joita en olisi halunnut nähdä ja jotka tulivat viime yönä uniin asti. Illalla tuli tunne, että nyt riittää. En jaksanut lukea enää yhtään rasistista kommenttia tai kuulla arvioita siitä, miten tämä kaikki olisi vasta alkua jollekin paljon suuremmalle ja pahemmalle.

Niinpä me sitten lähdimme tallustamaan keskustaan. Siellä oli yllättävän normaali ja rauhallinen tunnelma. Ihmisiä tuli ja meni, ravintoloista kuului pitkästä aikaa jopa naurua ja jokirannassa istuttiin isoissa porukoissa. Aivan niin kuin ennenkin.

Kyllä tästäkin selvitään. Meidän on pakko.

Mökkireissufiasko

_DSC4725.jpg
_DSC4715
Olipa kerran mökkireissu, joka ei ollut ihan niin rentouttava ja nautinnollinen kuin alkuun oli suunniteltu. Tästä saamme kiittää perheen Mustaa Kumiluotia, The Mäyräkoiraa.

Ensimmäisenä iltana Mäyräkoira sujahtaa mökin alle ja aloittaa haukunnan. Sellaisen älyttömän elämöinnin, mitä vain kotikoirana elelevä toope voi pitää, kun luulee vihdoin muuttuneensa metsästyskoiraksi. Kyseessä on toki metsästysrotu, mutta takaisin tarinaan… Ihmisten hermot alkavat kiristyä, ja mäyräkoiraa koitetaan saada esiin mökin alta. Kutsutaan ja maanitellaan. Uhkaillaan. Haukku vain voimistuu. Ilta alkaa hämärtyä ja ihmiset painuvat nukkumaan. Silloin Mäyrä astelee esiin, kipittää mökkiin juuri ennen kuin ovi suljetaan ja yrittää varastaa parhaimman paikan sängystä. Mäyräkoira heiluttaa häntää ja kaivautuu syvemmälle peittojen alle. Ihmiset eivät ole taputtelutuulella. Loppuyö kuunnellaan Mäyrän kuorsausta, joka ei tunnu loppuvan tökkimisestä huolimatta.

Seuraava päivä on lähintään yhtä loistava kuin edellinen. Mäyräkoira aiheuttaa ihmisille ylimääräisiä sydämentykytyksiä jahtaamalla rantakäärmettä ja tekemällä liian läheistä tuttavuutta nuotion kanssa. Ihmisten komennot kaikuvat kuuroille korville. Mäyrä elelee ihan omassa maailmassaan ja tekee mitä haluaa. Päivän kruunaa koirakaverilta ryövätty ruoka sekä ”joku raato” illansuussa. Ihmiset eivät ehtineet erottaa, oliko kyseessä tällä kertaa lintu vai kala… Yöllä ei taaskaan nukuta, kun huonovointista Mäyrää päästetään sisään ja ulos.

DSC_4750
DSC_4690
Kaikki huipentuu kuitenkin vasta kolmantena päivänä, kotiinlähdön jo koittaessa. Tavarat on pakattu ja enää puuttuu koira. Mäyräkoiraa huudellaan ja vihellellään. Ei näy, ei kuulu. Ilmaan huudellaan kaikenlaista lahjonnan, houkuttelun ja uhkailun väliltä. Paikalle tulevat kyllä kavereiden koirat, saariston linnut ja naapurisaaren ihmiset. Mäyrää vain ei näy. Alkaa sataa kaatamalla, ja pian pitäisi jo päästä veneellä yli ennen kuin aallokko kasvaa liian suureksi…

Mäyrän etsinnät jatkuvat tuloksettomina. Ei näy. Sade yltyy. Juuri kun olemme kaikki tulossa siihen lopputulokseen, että Mäyrän voi kyllä hakea saaresta joku toinenkin päivä yksi ihmisistä huutaa, että Hirviövauva on löytynyt. Siellä erään kallion juurella makoilevat Mäyrä ja mäyrän kokoinen kala, jolta on nopealla vilkaisulla syöty ainakin pää ja hieman jotain muutakin. Mäyrä yrittää napata viimeisiä paloja saaliistaan samalla kun ihmiset repivät koiraa ja kalaa erilleen.

Sataa niin helvetisti. Ihmiset ovat kylmissään ja liukastelevat märillä kallioilla. Mäyräkoirakin palelee, sillä yhtäkkiä kaatosade on alkanut haitata sitäkin. Kaikki saadaan veneen kyytiin ja jäätävä kotimatka voi alkaa.

Päästään mantereelle. Mäyrä joutuu autossa jalkatilaan, sillä auto on ihmisistä ja matkatavaroista täynnä. Mäyrä mulkoilee jalkatilasta. Ilmeestä näkee, että neiti ei aio jäädä sinne pitkäksi aikaa. Koko auto haisee kalalle ja märälle koiralle.

Sitten se loppuhuipennus alkaa. Ensimmäinen yökkäys. Kalan pää puskee ulos. Onneksi autossa on yksi muovipussi. Yksi ja ainoa. Pussi täyttyy nopeasti jostain kalan näköisestä, mutta pussia ei voi heittää pois, sillä se on ainoa laatuaan. Kaikki autossa olevat tekevät kuolemaa. Ikkunoitakaan ei viitsi sen kummemmin kaatosateessa avata… Mäyräkoiran on ihan pakko päästä syliin, sillä jalkatilassa oleva oksennuspussi epäilyttää sitä. Sitä paitsi sylistä näkee paremmin ja voi haukkua epäilyttäville kulkijoille, kuten autoille ja ihmisille. Siis jos yrjöpuuskien välissä ehtii.

Koko matka Taivassalosta Turkuun kuluu iloisesti yökkäillen. Ihmiset ja koira, vuoron perään. Yleensä kotiinpaluu tuntuu mukavalta, mutta nyt se tietää vain koiran ja auton pesua sekä madotusrumpaa…

Tästä on taas hyvä jatkaa levänneenä uuteen viikkoon!
_DSC4652

 

Kotona jälleen

_DSC5180Joskus sitä sortuu ajattelemaan itsestään ihan liikoja. Että joojoo, eka roadtrip ikinä, liian paljon nähtävää ja ihan liian vähän aikaa, mutta silti ehtii päivittämään blogia. Ei ehdi. Ei ainakaan, jos virtajohto katoilee auton uumeniin ja netti pätkii.

Mutta niin, kotona ollaan jälleen. Jääkaappi on täynnä Napoleon-kakkua, tummaa leipää ja kirsikkajogurttia. Kylpyhuoneessa lojuu kasa vaatteita, jotka pitäisi pestä. Sängyssä on uudet lakanat, jotka ostimme reissusta, sillä halusimme tuoda palasen hotellielämää kotiinkin. Loma ja arkeen paluu ovat vielä sopivasti sekaisin.

Reissumme oli todella onnistunut. Kiertelimme Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Puolaa ristiin rastiin. Eksyimme, ihailimme ja välillä pelkäsimmekin. Tunsimme itsemme niin pieniksi suuressa maailmassa, että sitä on mahdoton edes yrittää kuvailla.

Maltan tuskin odottaa, että huomenna pääsen katselemaan ja muokkaamaan kuvia kunnon näytöltä. On niin paljon kirjoitettavaa, etten edes tiedä, mistä aloittaisin. Ja kuten aina, matkakuume on jälleen kotiinpaluun jälkeen todella korkea. Sitä haluaisi vain heti pakata laukkunsa ja lähteä seikkailemaan. Lomaakin on vielä edessä melkein kaksi kokonaista viikkoa, joten toinen irtiotto heti perään houkuttelee kummasti. Matkakassamme tosin on asiasta hieman eri mieltä…

Tall Ships Races

_DSC4615

Pusuja, naurua, kohtaamisia, rakoille asti käveltyjä jalkoja. Brunssiähkyä, liian myöhään valvottuja öitä ja korkeita mastoja. Takana on ehdottomasti yksi kesän parhaimmista viikonlopuista.

Lauantaina suuntasimme Jokirantaan ihailemaan purjeveneitä. Olen aina ollut sitä mieltä, että vesi ja erityisesti meri on minun juttuni. Ja siellä väenpaljoudessa sukkuloidessani, meriveden tuoksua haistellessa ja korkeita mastoja ihaillessa ajattelin, että jos en edellisessä elämässäni ollut joku meri-ihminen, niin ehkä minusta vielä tulee sellainen. Purjehtija vailla päämäärää. Seikkailija.

_DSC4636
_DSC4625
_DSC4616

Siellä suurten mastojen keskellä mietin myös omia vahvuuksiani. Tiedän, että ystävieni mielestä luovuuteni ja tunneälyni ovat ehdottomasti vahvimpia puoliani. Jos minun taas pitäisi kertoa uudelle ihmiselle vahvuuksistani, mainitsisin ehdottomasti aikatauluttamisen. Välillä olen ehkä hieman liian optimistinen kaikkine suunnitelmineni, mutta saan silti mahdutettua elämäni täyteen ihmisiä ja tapahtumia. Myönnän, että ahdan vapaapäiväni usein ihan liian täyteen, mutta selviän silti. Joudun ehkä hieman nipistämään yöunistani, mutta näin kesällä se ei haittaa.

On ihanaa valvoan ihan liian pitkään ja yhtäkkiä havahtua siihen, että yö onkin taittumassa aamuksi. On jännittävää seurata aamuyön kulkijoita ja miettiä, ovatko he tulossa vai menossa.

_DSC4611
_DSC4601
_DSC4600
_DSC4568
_DSC4565
Sunnuntaina ehdimme ystävieni kanssa vielä testaamaan Samppalinnan brunssinkin. Olimme tehneet pöytävarauksen reilusti etukäteen, sillä pelkäsimme muuten jäävämme ilman pöytää. Paikan päällä huomasimme huolemme olevan turha. Puolet pöydistä oli tyhjiä, ja vaikka olimme varanneet pöydän pariksi tunniksi, saimme silti jäädä sinne vaihtamaan kuulumisia pidemmäksi aikaa.

Samppalinnan brunssi oli ihan okei. Ei mitenkään ihmeellinen. Sellainen perus. Oli appelsiinimehua, nakkeja ja karjalanpiirakoita. Salaatteja ja kakkupaloja. Paljon valkoista ja isot ikkunat.

Ja koska viikonlopun teemana on selvästi ollut haaveilu ja kaikenlainen haihattelu, sallin itseni hetkeksi seilata haavemaailmaan, jossa minulla on merenrantahuvila, jonka olen sisustanut sinisellä ja beigellä ja jossa kaikki viihtyvät ja jonka rantakallioilta kaikuu aina nauru.

Ensimmäistä kertaa koko kesänä sunnuntai-iltana oli vaikeaa lähteä.

_DSC4561

Reunalla

_DSC4219
Muiden riekkuessa Ruisrockissa me päätimme harrastaa hieman maakuntamatkailua. Päämäärätön ajelumme päättyi lopulta tänne:

_DSC4240
_DSC4230.jpg

Olimme varustatuneet Suomen lähenevään iltaan pitkin housuin ja paidoin. Kerrankin voi sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Tunsimme itsemme hieman ulkopuolisiksi kaikkien bikini- ja uimahousuasuisten nuorten joukossa…

Seuraavalla kerralla aiomme ehdottomasti mennä myös uimaan! Poikaystäväni ei luota rohkeuteeni hypätä kielekkeeltä alas, joten löimme 50 eurosta vetoa. Jos hyppään, saan tuon viisikymppiä itselleni. Helppoa rahaa! ;)

Juhannus

img1498302425300
Ensimmäistä kertaa vuosiin pääsin viettämään juhannusta maalle. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin ylipäätään juhannuksena vapaalla. Neljän päivän vapaaputki tuntuu tähän väliin todella hyvältä, vaikka rakastankin uutta työpaikkaani. Vapautta ja sen myötä myös vastuuta on paljon ja sehän sopii minulle! Olenkin saanut todella paljon positiivista palautetta sekä pomolta että asiakkailta – niin kirjallisesti kuin suullisesti. Juhannuksen viettoon lähdin siis todellakin hymyssä suin!

Juhannus meni tosiaan osittain Lohjalla ja osittain Turussa. Ajoimme poikaystäväni kanssa torstaina Lohjalle, ja sisko seurasi seuraavana päivänä perässä. Suunnitelmamme eivät lopulta olleet grilliruokaa, veneilyä ja saunontaa suurempia. Jotenkin näin vanhempana sitä osaa arvostaa enemmän yhdessä vietettyä laatuaikaa kuin älytöntä örvellystä. Ei sillä, vanhempani pyörittelivät silmiään, kun meikäläinen halusi välttämättä kiivetä pihatammeen – saman ikäisenä oma äitini ei suinkaan ole kiipeillyt puissa, vaan ollut viimeisillään raskaana minusta… PhotoGrid_1498386376977
Turkuun palasimme eilen, sillä meillä on täällä vielä asioita hoidettavana ennen lomaa. Lähdemme tosiaan ensi viikon lauantaina ajelemaan kohti Keski-Suomea ja mökkiä. Toisin kuin aiemmin kirjoitin, mökkeilymme näyttää sittenkin onnistuva (*kopkop*), ellei jostain putkahda yli-innokkaita ostajia… Rakas mökkimme on siis myynnissä, ja se on aiheuttanut tietynlaista epävarmuutta lomasuunnitelmiimme. Jos kaikki kuitenkin menee meidän osaltamme putkeen, saamme nauttia mökkielämästä viikon verran.

Tuntuu oudolta ajatella, ettei mökkiä enää ehkä ole ensi kesänä. Siellä on tullut vietettyä kaikki lapsuutemme kesät sekä muutama talvinen pilkkireissukin. Nyt aiomme todella ottaa ilon irti, sillä tämä on luultavasti viimeinen mahdollisuutemme. Olemme tutkailleet, mitä kaikkea Rautavaaralla ylipäätään voi tehdä, ja vaikkei lista olekaan kovin pitkä uskon, että meille tulee hauska reissu!

Kokemuksia Kirppis-Center Manhattanista

IMG_4129.jpg
Päätimme siskoni kanssa viedä vaatteita myyntiin Turun Manhattanin kirppikselle. Olimme itse käyneet siellä muutaman kerran ihmettelemässä ja todenneet, että paikassa käy paljon ihmisiä.

Aloitimme myyntirupeamamme varaamalla pöydän kymmeneksi päiväksi. Hieman tosin epäilimme, riittäisikö meillä myytävää niin moneksi päiväksi. Huoli oli turha, sillä kymmenennen päivän jälkeen päätimme jatkaa vuokra-aikaa vielä viikolla, sillä tavaraa ei ollut mennyt suunnitellusti kaupaksi. Samalla päätimme myös läiskäistä -50% -lapun pöytäämme, sillä halusimme päästä mahdollisimman monesta vaatteesta eroon. Täytyy myöntää, että hieman kirpaisi alentaa jo valmiiksi halpoja hintoja puolella. Upouusia (laput kiinni) vaatteita myytiin parin euron hinnoilla… Ja kyllä, myynti selvästi vilkastui alennusmyynnin myötä.

Ajattelin siskoni kanssa listata muutamia plussia ja miinuksia Kirppis-Center Manhattanista, jos joku vaikka miettii pöydän varaamista sieltä. Todettakoon tässä kohtaa, että meillä ei ole aiempaa kokemusta Turun alueen kirpputoreista myyjän näkökulmasta. Sen sijaan Lohjan ja Salon alueen kirpputorit ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi ja niissä myynti on ollut huomattavasti parempaa…

Ja koska positiiviset jutut on kivempi jättää viimeisiksi, lähdetään tällä kertaa miinuspuolien kanssa liikkeelle.

IMG_4127

M I I N U K S E T

– Vaikka toisin voisi kuvitella, kirppismyynti vie todella paljon aikaa. Ainakin, jos tavaraa on menossa myyntiin läheskään yhtä paljon kuin meillä… Hinnoittelimme vaatteita, kenkiä ja laukkuja yhden kokonaisen päivän. Kirjoitimme paitsi hintalaput myös omat lomakkeet ”kirjanpitoa” varten.

– Hinnoittelun jälkeen alkaa – jos mahdollista – vieläkin työläämpi vaihe. Kirpputorilla on nimittäin käytävä päivittäin. Myyntipöytää pitää siivota houkuttelevamman näköiseksi: samoja vaatteita viikataan päivästä toiseen ja ripustetaan rekille. Lisäksi aikaa kuluu koko kirppisalueen läpikäymiseen: toisten pöydistä tai ”laputtomista tuotteista” saattaa löytyä omaisuuttasi, joka täytyy tietenkin palauttaa omalle paikalleen. Vaikka työtä ei kuulostakaan olevan paljon, meni meillä aina reilu tunti jokaisella kirppiskäynnillä. Kannattaakin miettiä ennakkoon, sopivatko Manhattanin aukioloajat omiisi: kirppis on viikolla auki 10-19 ja viikonloppuisin 10-16.

– Kirppispöytämme sijaitsi Manhattanin ”uudella alueella” ja oli siis hieman syrjässä. Lähes jokaisella kerralla, kun olimme järjestelemässä pöytäämme kuulimme jonkun ihmettelevän, että ”vieläkö tää jatkuu tänne?”. Uskon siis, että moni (potentiaalinen) kirppiskävijä ei koskaan löytänyt pöytämme luo.

– Vaatteita katosi myös jonkin verran. Toki tiesimme tämän ja se riski pitää aina ottaa, kun tavaroita vie kirpputorille myyntiin. Meidän pöydästämme lopullisesti (niitä ei löytynyt muista pöydistä eikä laputtomista) kadonneet tuotteet olivat kaikki upouusia, käyttämättömiä ja ”ajankohtaisia”: farkkushortseja pitsiyksityiskohdilla, kesämekkoa ja kuvioituja ”festaritoppeja”.

IMG_4125.jpg

P L U S S A T

– Asiakaspalvelu! En ole Turku-vuosinani saanut koskaan missään näin hyvää ja ystävällistä palvelua kuin Manhattanin kirpputorilla. Henkilökunta jaksoi aina neuvoa hymyssäsuin, vaikka kerran mekin tulimme kysymysryöpyn kanssa Info-pisteelle vain muutama minuutti ennen sulkemisaikaa (olin katsonut aukioloajat väärin, muuten en harrasta tällaista viimetippailua). Jos joku Kirppis-Center Manhattanin henkilökunnasta joskus sattuu tätä lukemaan, niin kiitos. Olette ihan huippuja!

– On mukavaa, kun myyntiä voi seurata reaaliaikaisesti netistä. Kirpparikalle-sivuilta näki heti, mikä tuote (nro) oli mennyt kaupaksi mihinkin hintaan. Tietoja pystyi myös lajittelemaan sekä myyntipäivän että tuotenumeron mukaan – nerokasta!

* * * * *  

L O P P U T U L O S

Loppujen lopuksi saimme matkakassaamme kerrytettyä lentolippujen verran. Vaikka alussa pyrimmekin välttämään kaikenlaisia arvioita siitä, miten hyvin tai huonosti myynti tulee menemään olimme hieman pettyneitä lopputulokseen. Meillä kun oli oikeasti hyvää tavaraa myynnissä. Toki voi olla, että vihdoin alkanut kesä rajoitti kävijöitä muutenkin – mene ja tiedä.

Entä varaisimmeko uudestaan pöydän Manhattanilta? Luultavasti. Mutta emme ainakaan ihan heti. Voi olla, että ennen mahdollista seuraavaa pöytävarausta käymme kokeilemassa onneamme jäljellle jääneiden vaatteiden kanssa Länsikeskuksessa.