Kategoria: yleinen

Olen ihminen, joka tykkää antaa palautetta – sekä positiivista että negatiivista.  Minusta on kiva kehua tai kiittää loistavasta asiakaspalvelusta, mutta myös sanoa, jos koen siinä olevan parannettavaa. Olen niitä, jotka täyttävät asiakastyytyväisyyslomakkeita ja piirtelevät sydämiä tai surunaamoja palautelappujen reunoihin. Kuitenkin todella harvoin käy niin, että minulla palaa totaalisesti pinna johonkin yritykseen. Tällä kertaa kuitenkin kävi niin.

Mistä aloittaisin? Olipa kerran salaatinottimet ja neljä tablettia, joiden piti saapua kahden viikon päästä tilauksesta. Viime vuoden puolella. Kaksi viikkoa vaihtui ensin kuukauteen, sitten kahteen… Lopulta, melkein puolen vuoden odottamisen jälkeen tuotteet ovat vihdoin minulla. Ei paha, eihän? Eipä.

Viestejä on kuukausien aikana vaihdeltu molempiin suuntiin. Lähinnä minun aloitteestani. Minun olisi pitänyt maksaa lasku, vaikka tietoa siitä, tulenko koskaan saamaan tuotteita ei ollut. Mihinkään ei saanut selvää vastausta. ”Pahoittelen”, ”selvitän asiaa” ja ”voit myös perua tilauksesi” taisivat olla asiakaspalvelun käytetyimmät fraasit. Iltamyöhään lähetetyissä viesteissä toivotettiin aina myös ”hyvää päivänjatkoa kaikesta huolimatta!” Argh. Jos haluan tarkkoja päivämääriä ja tietoa siitä, onko tuotteita ylipäätään olemassa eivät yllä olevien kaltaiset vastaukset auta minua laisinkaan.

Meno alkoi olla jo kaikessa surkeudessaan huvittavaa. Jossain vaiheessa tilauksestani tulikin yksi suuri vitsi. Kaveripiirissä ja kahvihuoneessa veikkailtiin, milloin pakettini vihdoin saapuisi, vai saapuisiko koskaan. Villeimmät löivät jopa vetoa, ja suurin osa paketin saapumisajankohtaa koskevista veikkauksista osui loppuvuoden elo-marraskuulle. Miksiköhän? Joukosta löytyi myös vankka joukko niitä, joiden mielestä tilaus ei koskaan saapuisi perille asti. Pakko myöntää, että saadessani saapumisilmoituksen tekstarilla, piti hetki miettiä, että nytkö tämä vihdoin oikeasti tapahtuu…

Mitä tästä opin? Muutamankin asian. Ensinnäkin, en enää koskaan tilaa kyseisestä nettikaupasta mitään (ja tuskin moni kaverinikaan…) ja toiseksi aion jatkossa paremmin selvittää uusien, minulle entuudestaan tuntemattomien kauppojen taustoja. Lisäksi aion lukea asiakaspalautteita ja -kokemuksia ennen tilausta. Voin kertoa, etteivät ne kyseisen kaupan kohdalla kovin mairittelevia olleet muillakaan…

Vihdoin ja viimein saimme aikaiseksi mennä Ruissalossa sijaitsevaan Turun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan (Ruissalon puistotie 215). En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Paikka oli kaunis ja värikäs, aivan niin kuin olin ajatellutkin. Ja rentouttava. Sitä se ehdottomasti oli!

Eilen illalla ajaessani kotiin keskustasta minuun iski haikeus. Katselin kevätauringon sulattamaa maisemaa ja mietin, miten onnellinen olenkaan, kun olen saanut asua täällä, Turussa, niin monta vuotta. Nyt, kun lähestyvän valmistumisen myötä olen hakenut töitä myös muilta paikkakunnilta huomaan tunteiden nousevan eri tavalla pintaan. Mitä jos tämä onkin viimeinen kevääni Turussa? Entä jos kesällä tallustan jonkun uuden kaupungin asvaltoituja teitä? Mitä jos ihailen ruskaa jossain kaukana? Tai jos en pääse talvipakkasta pakoon naapurini luo?
Turkuun liittyy niin paljon muistoja. On jalkapallokenttä, jossa opetin mäyräkoiranpoikaselle hihnassa kävelyä. On lenkkipolku, josta löysin tosiystävän. On yliopisto, jossa opiskelin niin monta vuotta. On keskusta baareineen ja kahviloineen. On asunnot yksi, kaksi, kolme ja nyt tämä neljäs.

Tähän kaupunkiin liittyy paljon onnea ja kiitollisuutta, mutta myös pelkoa ja ikävää. On niin paljon elettyä elämää, että sitä miettiessä melkein pakahtuu. Täällä on tapahtunut niin paljon: täällä olen ollut maailman surullisin, mutta myös onnellisin. Täällä olen itkenyt ja nauranut enemmän kuin missään muualla. Tähän kaupunkiin, sen kaikkiin mahdollisuuksiin olen kuluttanut satoja ja satoja euroja. Täällä olen työskennellyt.

Ja jos joudun täältä lähtemään, toivon voivani palata. Tahdon tulla takaisin. Ehkä vain ohikulkumatkalla. Mutta mieluummin loppuelämäkseni.

Katson todella vähän telkkaria tai ylipäätään seuraan mitään sarjoja netistä. Kuitenkin nyt on tapahtunut jotain todella harvinaislaatuista, sillä olen koukuttunut erääseen nuortensarjaan (luitte oikein!), Skamiin. Norjalainen sarja kertoo muun muassa ystävyydestä, rakkaudesta, juhlimisesta ja seksistä – perus lukioelämää siis!

En osaa sanoa, mikä sarjassa iskee niin lujaa. Ehkä se, miten asiat on esitetty suoraan ja aidosti: voin niin monessa kohtaa samaistua nuorten tunteisiin ja voi, miten välillä huomaankin haikailevani lukioaikoihin! Silloin elämän suurimmat puheenaiheet taisivat juurikin olla kuka on kenenkin kanssa ja missä on viikonloppuna bileet.

Ja jos joku nyt tämän hehkutuksen innostamana kiinnostui kyseisestä sarjasta, niin ensimmäisen ja toisen kauden jaksot löytyvät kaikki täältä. Näköjään kolmas kausi tulee Areenaan 20.1. Can’t wait!

Tänään tein jotain, joka todellakin oli oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tuulisesta säästä ja tummanpuhuvista ukkospilvistä huolimatta vedimme lenkkarit jalkaamme ja suuntasimme kohti Skanssin Flowparkia. Olen haaveillut kiipeilystä nopeasti laskettuna ainakin kolme vuotta. En ole kuitenkaan koskaan ennen onnistunut ylipuhumaan ketään ystävistäni tai perheenjäsenistäni mukaan. Siksi olinkin haljeta onnesta, kun N kertoi lähtevänsä kanssani kiipeilemään. N, jolla on paha korkean paikan kammo ja joskus muutenkin kovin epäileväinen asenne ideoihini!

En itse kärsi minkäänlaisista fobioista (ellei tänä kesänä alkanutta ampiaispelkoa lasketa), joten lähdin matkaan varsin avoimin mielin. Yläilmoissa kiipeillessäni tein havainnon, että maisemien katselulle ei juuri ollut aikaa. Sitä mietti niin tarkasti, että mihin jalkansa milloinkin asettelee, että muualle kuikuilu ei käynyt mielessäkään. Radalla myös jonkinlainen ”eloonjäämisvietti” tuntui selvästi heräävän, sillä radan aikana lihassärkyä tai -jännitystä ei huomannut lainkaan. Mutta heti, kun jalat koskettivat turvallisesti maata, lihasväsymys vyöryi hyökyaallon lailla kropan halki. Juomapullon avaaminen oli muutaman radan jälkeen todellisen työn takana. Kotona mäyrän talutin tuntui painavan satoja kiloja.

Lopuksi voisin mainita vielä muutaman vinkin teille, jotka ehkä mahdollisesti olette menossa flowparkkaamaan ensimmäistä kertaa. Tämänpäiväisen kokemukseni perusteella voin esimerkiksi kertoa, että shortsien sijaan puistoon kannattaa pukea pitkät housut. Monella näkyi olevan juoksu- ja treenihousut (kuten minullakin), mutta veikkaan, että esimerkiksi collegehousut tai muut paksummat pöksyt voisivat olla vielä paremmat hommaan. Näin tänään verisiä ja mustelmaisia sääriä enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Ehkä ne kuuluvat lajiin, mutta itse koitan kuitenkin vältellä kaikkia ylimääräisiä kolhuja ja naarmuja parhaani mukaan. Toinen juttu, minkä näin pitkätukkaisena huomasin, oli se, että hiukset on hyvä pitää kiinni. Omat hiukseni olivat ponnarilla, mutta seuraavalla kerralla suosin ehdottomasti mieluummin vaikkapa lettiä tai niskanutturaa. Liian monta kertaa ponnarilla olevat hiukseni nimittäin lensivät suuhuni tai jäivät kiinni kiinnikkeisiin. En edes halua tietää, montako hiusta köyhempänä poistuin puistosta… Kolmas havaintoni oli, että huppari ei ole paras varustus puistoon: huppu jäi vähän väliä johonkin hetkellisesti kiinni tai muuten häiritsi kiipeilyä. En tiedä, olinko yksin ongelmani kanssa, mutta toisaalta kovin monelta en hupparia monen muun puistoilijan päältä edes bongannut.

Kiipeilyyn kannattaa myös varata tarpeeksi aikaa. Varsinkin, jos eksyy paikalle ruuhka-aikaan, on huomioitava myös jonotukseen kulutettava aika. Ja muutenkin on kivempi kiipeillä, kun sen saa tehdä rauhassa, ilman kellon vilkuilua! Puistoon kannattaakin suunnistaa heti aamusta, jolloin saa varmimmin kiipeillä rauhassa. Ai niin! Flowparkista saa myös opiskelija-alennusta, mikä on aina hieno juttu! Kannattaa siis ottaa opiskelijakortti mukaan!

Tänään aamu alkoi parvekkeella uutta lemppariani, chai lattea nautiskellen. Aurinko paistoi lämpimästi ja tiesin jo heti silmät avattuani, että tästä tulee ihana, merkityksellinen päivä.

Tänään vanhempani ja siskoni, koko pieni perheemme oli kerrankin samassa paikassa samaan aikaan. Se ei ole enää mikään itsestäänselvyys, kun kaikilla on niin paljon kaikkea. On omat elämät, töitä, harrastuksia ja pitkälle aikataulutetut kalenterit. Mutta onneksi aina tasaisin väliajoin käy hyvä tuuri. Ja niin oli tämänkin päivän suhteen. Kenelläkään ei ollut mitään etukäteen suunniteltuna, joten sovimme treffit iki-ihanaan Turkuun. Päivämme sisälsi sopivasti vähän kaikkea: tennistä juuri ennen ukkosmyrskyä, pihvejä ja taivaallista valkosipulidippiä, kauniita koskimaisemia, mäyräkoiran pusuja ja kesän uutuusjätskiä. Naurua ja muistoja, välähdyksiä niistä ajoista, kun asuimme kaikki saman katon alla.

On hienoa, miten paljon tällaisista hetkistä ja tapaamisista saa voimaa ja energiaa. Perheen lähdön jälkeen huomasin nyt illalla miettiväni, että mikä vaan on mahdollista. Että minulla on aina perheeni tuki taustalla, päätinpä sitten mitä tahansa. Ja tänään, pitkästä aikaa, aion avata gradutiedostoni ja tarttua toimeen!