Havaintoja Latviasta

DSC_4805.jpg
– Aivan kuten Virossakin, Latviassa talojen julkisivut saattavat olla todella huonossa kunnossa, ja usein sama meno jatkuu sisätiloihin asti. Sen sijaan autoihin on panostettu. Monen romahtamispisteessä olevan omakotitalon pihalla komeili kuitenkin uutuuttaan kiiltäviä maastureita ja hienoja urheiluautoja. Tämä selittyy kuulemma (ainakin osittain) sillä, että latvialaiset ovat kovin kilpailuhenkisiä: aina pitäisi olla parempaa ja kalliimpaa kuin naapurilla (kuulostaa tutulta ihan suomalaiseenkin korvaan). Naapurit eivät näe toistensa talojen sisälle, mutta sen sijaan pihalla olevan auton näkee aina. Kannattaa siis panostaa siihen, asuinmukavuudesta välittämättä!

– Latviassa näkee myös todella paljon vanhoja, melko hurjankin näköisiä ratikoita ja linja-autoja. Virolaiset halusivat jossain vaiheessa uudistaa julkisia liikennevälineitään, sillä pitivät silloisia lähes käyttökelvottomina. Viro sai uudet kulkuvälineet ja vanhat myytiin Latviaan, jossa ne näköjään edelleen ovat käytössä.

_DSC5374

– Pääkaupungissa Riiassa on todella vähän ilmaisia parkkipaikkoja. Tämän lisäksi keskustan mittavat tietyöt hankaloittavat auton parkkeeraamista entisestään. Ainakin tällä hetkellä kannattaa siis viedä auto parkkiin hieman kauemmas keskustasta…

– Arkkitehtuuri Latviassa on kiehtovaa. Rinta rinnan saattaa seistä kaksi taloa, joista toinen on melko moderni ja viimeisen päälle laitettu, kun taas viereinen talo saattaa kirjaimellisesti vedellä viimeisiään. Kuitenkin tällainen rakennusten sekamelska tuntuu olevan yllättävän hyvässä sopusoinnussa keskenään.

– Latviassa – ja erityisesti Riiassa panostetaan todella paljon katujen siisteyteen ja yleiseen vehreyteen. Kadut ovat putipuhtaita, missään ei näy roskia ja puistoista pidetään todella hyvää huolta. Kauniit kukkaistutukset ja vehreät puistot tekivät ainakin itseeni suuren vaikutuksen!

_DSC5334

– Latvialaiset tuntuvat rakastavan kauppakeskuksia, ja ainakin suurimmista Latvian kaupungeista niitä tuntuu löytyvän todella runsaasti. Esimerkiksi jo Riiasta löytyy todella monta kauppakeskusta: muun muassa Galleria Riga, Galerija Centrs, Origo… Ja kaikki nämä ovat kooltaan todella suuria! Kaikenlaisille shoppailijoille löytyy siis varmasti jotakin.

– Maaseudulla ei juurikaan näe aidattuja laitumia. Lehmät, lampaat ja vuohet laiduntavat joko vapaina tai lieassa. Maaseudulla tienpientareilla onkin varmasti enemmän lehmistä kuin hirvieläimistä varoittavia kylttejä… Hevosilla sen sijaan oli useimmiten kunnon lauta-aita ympärillään!

_DSC4789

 

 

 

Kantarellipasteijat

ööö.jpg

Nyt niitä taas saa, sieniä! Namnamnam!

Onko täällä muita, joilla menee kausiherkkujen kanssa hieman överiksi? Olen siis haaveillut kantarellipasteijoista varmaan koko kesän: kun muut toivoivat helteiden alkavan, itse haaveilin pääseväni pian sienimetsään… Muutaman kerran kantarellipasteijat ovat tulleet jopa uniini (viimeistään tässä kohtaa poikaystäväni oli todella huolissaan). Voitte siis ehkä kuvitella sen onnen määrän, kun äiti viime viikonloppuna toi tänne pussillisen tuoreita kantarelleja!

PARAS.jpg

Kantarellipasteijat

kantarelleja
homejuustoa
1 sipuli
sipulinvarsia 
1 pkt voi- tai lehtitaikinalevyjä
kananmuna voiteluun

Taas tällaista sopivan epämääräistä kokkailua meikäläisen makuun. Sienien ja sipulien paistamisen jälkeen paistinpannuun vaan sopivasti (lue: oman maun mukaan) vielä homejuustoa ja sipulinvarsia. Sitten valmis täyte lehtitaikinalevyn sisälle, pasteijoiden voitelu – ja tadaa! Lopuksi paistoin näitä 225 asteessa noin kymmenen minuuttia.

Tein pasteijoita siis alunperin sillä ajatuksella, että laitan pari pussillista pakastimeen odottamaan vieraita. Jotenkin kuitenkin huomasin myöhemmin leipomispäivänä istuvani iltaa siskoni luona samaiset pasteijapussit mukanani. Kotiinlähdön koittaessa pussissa oli jäljellä enää muutama epämääräinen taikinamöykky, joten mainiona isosiskona lupasin jättää loput siskolleni. Tänään sain viestin, että niitäkään vähiä ei enää ole.

Se siitä vierasvarasta.

lllll.jpg

Voi minun Turkuni…

_DSC5468.jpg
Sydämeen sattuu pahasti.

Perjantai. Olimme juuri lähdössä poikaystäväni kanssa keskustaan pyörimään, kun puhelimeni piippasi. Mietin hetken, jaksanko kaivaa kännykkää ahtaasta laukustani, jonne olin sen hetkeä aiemmin survonut. Jos se olisi jotain tärkeää, minulle kyllä soitettaisiin.

”Torilla puukotettu ihmisiä???” luki uusimmassa viestissä. Oli pakko varmistaa, että puhuttiin tästä kaupungista, meidän pienestä Turustamme. Yhtäkkiä kaikki halusivat tietää, että olen kunnossa. Sain muutamien kymmenien minuuttien ajan niin paljon viestejä tapahtumien oletetusta kulusta sekä monia kuvia ja videoita tapahtumapaikalta, että pääni oli aivan sekaisin. Tärisin. Kiukku ja pelko ottivat vallan.

Emme lähteneet kaupungille. Vedimme verhot ikkunoihin ja käperryimme sohvalle. Luimme viestejä ja selasimme uutisia samalla kun yritimme ymmärtää, mitä tapahtui. Terroristit, useat tekijät, pommiuhka, puukotukset… Milloin Myllyssä tai Skanssissa oltiin hyökätty tai rautatieasemalla viilletty kurkkuja auki. Sen verran saimme viesteistä ja uutisista selvää, että ainakin Kauppatorilla ja Puutorilla on tapahtunut hirveitä.

Jossain vaiheessa tilanne alkoi rauhoittua. Puhelin ei enää piipannut koko aikaa, ja tiedotustilaisuuksien myötä saatiin yhä enemmän ja enemmän faktatietoa. Suututti, että muutenkin jo ihan liian vakavaa juttua paisuteltiin eri sosiaalisen median kanavia kiertävissä viesteissä.

Illan jo pimetessä uskalsimme viimein lähteä koiran kanssa ulos lenkille. Siinä vaiheessa viranomaiset olivat jo kertoneet, ettei vaaraa enää ole. Silti meitä pelotti. Ja ei, emme voineet sille mitään, että vaistonvaraisesti katseemme kiersi autioita teitä. Seuraako tuo auto meitä? Näyttääkö tuo kävelijä tuolla epäilyttävältä? Aivomme tekivät niin lujaa ylitöitä, ettei sanoille ollut enää sijaa, vaan tallustimme hiljaisina eteenpäin. Koko lenkin aikana törmäsimme kolmeen muuhun ulkoilijaan. Perjantaina. Turussa. Ja heidänkin päänsä kääntyilivät ihan liikaa. Hekin pelkäsivät.

_DSC5466

Tänään kävimme perheeni kanssa brunssilla täällä Turussa. Vielä eilen olin varma, ettemme menisi. Koska vaikka tiesin, ettei pelolle saisi antaa valtaa, minua pelotti silti. Turku ei tuntunut enää samalla tavalla kotoisalta ja turvalliselta kuin miltä se oli tuntunut vielä reilu vuorokausi aiemmin. Yhtäkkiä tuli olo, etten tuntenut kaupunkia tai sen asukkaita yhtään.

Mutta me kuitenkin menimme, perheenä. Kiitos äitini, joka jaksoi pysyä positiivisena ja järkevänä kaiken kauheuden keskellä ja toistella, että elämän pitää jatkua. Oli ihanaa nähdä, miten Kolmanteen Linjaan (Linnankatu 88) tuli meidän lisäksi niin moni muukin. Tunnelma oli hiljainen. Ilmassa oli surua, mutta katseiden kohdatessa vieraiden ihmisten silmistä paistoi myös empatia. Ja se, jos mikä tuntui lohdulliselta. Emme olleet yksin. Tämä kosketti niin montaa muutakin.

Illalla kotona iski kuitenkin uutisahdistus. Olin katsonut reilun vuorokauden aikana monet uutiset ja tiedotustilaisuudet, lukenut artikkeleja ja hurjia facebook-kommentteja. Olin nähnyt videoita, joita en olisi halunnut nähdä ja jotka tulivat viime yönä uniin asti. Illalla tuli tunne, että nyt riittää. En jaksanut lukea enää yhtään rasistista kommenttia tai kuulla arvioita siitä, miten tämä kaikki olisi vasta alkua jollekin paljon suuremmalle ja pahemmalle.

Niinpä me sitten lähdimme tallustamaan keskustaan. Siellä oli yllättävän normaali ja rauhallinen tunnelma. Ihmisiä tuli ja meni, ravintoloista kuului pitkästä aikaa jopa naurua ja jokirannassa istuttiin isoissa porukoissa. Aivan niin kuin ennenkin.

Kyllä tästäkin selvitään. Meidän on pakko.